Elävänä kirjana

Pari viikkoa sitten olin kokeilemassa jotain uutta. Nimittäin olin Elävänä kirjana ja kirjani aiheena sisäilmasairaus. Elävä kirjasto toimii kuten tavallinenkin kirjasto. Paperisten kirjojen sijaan Elävästä kirjastosta lainataan kuitenkin oikeita ihmisiä ja käydään keskustelua kirjan kanssa. Elävän kirjaston kirjat edustavat vähemmistöjä ja muita ryhmiä, jotka kohtaavat syrjintää, ennakkoluuloja, stereotypioita ja rasismia.

Meitä Eläviä kirjoja oli parisenkymmentä ja aiheita riitti erilaisista sairauksista ja persoonallisuuden piirteistä, ammatinedustajiin. Ja olimme siis paikalla rikkomassa ennakkoluuloja kirjojemme aiheisiin liittyen. Ennen tapahtumaa meidät koulutettiin ja teimme kirjamme takakannet, joihin listattiin koettuja ennakkoluuloja. Minä listasin muunmuassa nämä: 'akkojen höpötystä', 'terapia auttaa' ja 'hengitysharjoittelulla terveeksi'. Lainaajat valitsivat haluamansa kirjan sitten näiden takakansien ja kirjan nimen perusteella. Jotta pysyimme lainaajille että muille kirjoille anonyymeinä, oikeaa nimeämme ja kuvaamme ei ollut näkyvillä.

Paikalla olivat myös kirjastonhoitajat, jotka hoitivat lainauksen (laina-aika 20 minuuttia) ja hakivat lainaajille meitä kirjoja 'suljettujen ovien takaa' viereisestä huoneesta. ;) Tunnelma 'kirjahyllyssä' oli odottava, kun puheensorina täytti seinän takana olevan lainaustilan ja jokainen jännitti, milloin oma kirjan nimi pyydetään lainattavaksi. Tämä kyseinen Elävä kirjasto oli järjestetty sadalle opettajalle ja odotin innolla, että minut lainattaisiin (niin hullulta kuin se kuulostaakin), sillä aihe on hyvin ajankohtainen sekä sairaustaustani on alkanut jo lapsena. Mikäs siis sen mielenkiintoisempaa kuin päästä opettajien kanssa jakamaan ajatuksia aiheesta.

Kirjahyllyssä odotellessa sai tutustua muihin kirjoihin ja ihan mielettömiin elämäntarinoihin, joten tapahtuma olisi ollut hyvin rikastuttava, vaikka minua ei olisi lainattukaan kertaakaan. Minun ei kuitenkaan tarvinnut istuskella verkostoitumassa pelkästään hyllyssä, vaan minua lainattiin muutaman kerran. Lainaajien kanssa syntyi paljon keskustelua oireista, hoitokeinoista, homeista ja kemikaaleista, kyseisen koulurakennuksen sisäilmasta, tulevaisuudesta, vertaistuesta, elämänilosta ja voimavaroista. Osa olisi halunnut kierrättää minua homekoirana luokkahuoneissaan, mutta siihen tarkoitukseen meitä kirjoja ei ollut tarkoitettu. Ehkä joskus toiste.. Keskustelua olisi kyllä voinut jatkaa vielä pidempäänkin, mutta laina-aika oli rajallinen. Kirjojen tuli olla laina-ajan umpeuduttua takaisin hyllyssä.. ;)

Tapahtuman jälkeen fiilikset olivat hyvät. Tuli tunne, että tällaisia tapahtumia pitäisi olla useammin ja aionkin tulevaisuudessa osallistua Elävään kirjastoon, kun sellaista taas järjestetään. Elävästä kirjastosta syttyi myös polte kokemustoimijan keikkailuun kouluille, joten katsotaan mitä tulevaisuus taas tuo tullessaan. :)



Ystävällisin Terveisin,

Yks Pirkko



Lisää tietoa Elävästä kirjastosta: http://www.alli.fi/kirjasto%20ja%20tietopalvelut/yhdenvertaisuus%20tietoa%20ja%20materiaalia/elava%20kirjasto

Vertaistuen voima.

Elämä yllättää aina silloin, kun päätät, ettet anna ajatustakaan sairaudellesi ja eristäydyt kotiin, jottet oireilisi. Näin kävi myös eilen illalla...

Olin viettänyt päivän homeiden, sädesienten ja muovimattojen liimojen hajussa, pääkipu oli järkyttävä. Oli ihana viettää päivä ihmisen kanssa, joka tiesi sanomattakin, mikä milläkin hetkellä vei äänen ja sai pään ihan pökkyrälle. Päivä oli ihan järjettömän mukava, mutta tämä sivuvaikutus ei ollut yhtään kiva. Tuntui kuin joku ilkikurinen olisi työntänyt sukkapuikkoja pääni sisään molemmin puolin ohimoita. Poskionteloita särki. Särkylääke ei auttanut, kuten ei yleensäkään tämän sortin pääkipuun. Meillä oli ollut puhetta nähdä erään toisen kohtalotoverin kanssa illemmalla ja olin jo perumassa tapaamista. Mutta tämä ihana ihminen ilmestyi kaatosateessa luokseni ja rupattelimme kokemuksistamme sateen ropistessa valokatteeseen. Oli ihana taas huomata, etten ole ainut. En ole hullu, vaikka 'hullun' diagnoosi olisi varmasti helpompi käsitellä ja jokseenkin hoidettavissa.. Oli ihana kuulla toisen ihmisen kokemuksia homeista, kemikaaleista, hajuista ja jakaa myös omia kokemuksiaan. Ja joka kerta ymmärrän enemmän tätä sairautta.

On varmasti paljon ihmisiä, jotka oireilevat sisäilmasta, mutta eivät osaa yhdistää oireiluaan sisäilmaan/homeisiin/kemikaaleihin. On ihmisiä, joilla on erinäisiä oireita, joille ei ole löytynyt selittävää diagnoosia tai ovat saaneet diagnoosiksi esimerkiksi 'määrittelemätön astma' tai 'määrittelemätön reuma'. Ja kun tällainen ihminen tulee luo ja haisee vahvasti maakellarille, niin ymmärrän. Mutta on myös niitä, jotka eivät oireile lainkaan. Olkaa onnellisia siitä. <3

Tästä kokemusten jakamisesta ja vertaistuen voimasta innoissani kerronkin teille ensi viikon perjantain, ilman päivän (26.8.16) tapahtumasta Oulussa, Ainolan puistossa klo 18.

Vertaistuen merkityksestä keskustellaan Oulun Seudun Hengitysyhdistyksen järjestämällä piknikillä. Kokoonnutaan Kahvila Kiikun edessä, josta ilmapalloja seuraamalla löytyy tapahtumapaikka suihkulähderannalla. Ohjelmassa tietoisen hengittämisen harjoitukset Tuija Rantamaan ohjaamana sekä ilma-aiheisia yhteislauluja. Paikalla on myös sisäilmasta sairastuneita kokemustoimijoita, minä ja kaksi muuta rohkeaa, kertomassa omat tarinamme.

Suoralainaus tapahtuman esittelystä tässä: 'Hengitysliitto ja hengitysyhdistykset eri puolilla Suomea muistuttavat Ilman päivänä siitä, että tällä hetkellä suurin ilmanlaadun ongelma on sisäilma. Sisäilmaan liittyvät ongelmat koskettavat tuhansia suomalaisia. Jopa 600 000 – 800 000 suomalaista altistuu päivittäin kosteus- ja homevaurioille kodeissa, työpaikoilla, kouluissa ja päiväkodeissa. Sairastuneita on arviolta tuhansia.
Kutsumme kaikki esteettömään ulkoilmaan keskustelemaan aiheesta ja erityisesti vertaistuen merkityksestä. Vertaistuki on tärkeää sisäilmasta sairastuneille, jotka voivat terveytensä lisäksi menettää esimerkiksi kotinsa tai työpaikkansa. Vertaistuki antaa mahdollisuuden jakaa ajatuksia ja kokemuksia muiden sairastuneiden kanssa ja saada toisilta tukea. Vertaistukea tarjoavat esimerkiksi paikallisten hengitysyhdistysten vertaisryhmät eri puolilla Suomea.' Tervetuloa siis kaikki mukaan!

Tapahtumassa kerrotaan myös Hengityssairaiden vertaistoiminta verkossa -projektista, joka kehittää ja kokeilee verkossa Skype -yhteydellä toimivia vuorovaikutteisia vertaisryhmiä, jotka ovat sekä diagnoosipohjaisia että teemallisia. Vertaisryhmien toiminta on voimavaroja vahvistavaa. Verkkovertaisryhmät kokoontuvat noin kerran kuukaudessa Skype -yhteydellä. Yhteen ryhmään otetaan 6 - 8 osallistujaa ilmoittautumisjärjestyksessä. Itse olen mukana kahdessa ryhmässä ohjaajana: Hetki omalle hyvinvoinnille - lisää iloa ja energiaa hengityssairaiden omaishoitajille sekä Hetki omalle hyvinvoinnille -lisää iloa ja energiaa hengityssairaille (diagnoosista riippumatta). Myös sisäilmasairaille on oma vertaistukiryhmänsä. Hetki omalle hyvinvoinnille-ryhmissä voidaan käsitellä osallistujien toiveiden ja tarpeiden mukaisesti esim. stressinhallintaa, läsnäolon taitoja, arvojen mukaista elämää tai työkaluja hyvään uneen. Vahvistetaan omia voimavaroja, lisätään iloa ja työkaluja sairauden keskelle. Jos kiinnostuit ryhmään osallistumisesta ja sinulla on jo toiveita hyvinvointiryhmän ohjelmaan, niin otahan rohkeasti yhteyttä. :)

Lisätietoa projektista täältä:
http://www.hengitysyhdistys.fi/oulunseutu/content/vertaisryhm%C3%A4t-verkossa

Toivottavasti mahdollisimman moni pääsee mukaan sekä Ilman päivän-tapahtumaan että verkkovertaisryhmiin. Olette lämpimästi tervetulleita! Älä jää sairautesi kanssa yksin. <3

 

Elämää sisäilmasairauden kera.

Tämä kesä, ihana, aurinkoinen ja lämmin. Jotkut ovat sanoneet, että olisi satanut paljon. Itsestä tuntuu, että on ollut pelkästään lämmintä höystettynä muutamilla sadekuuroilla. No, kuitenkin. Tämä lämpö on ilmeisesti tehnyt taas sen, että homeitiöt lentelevät ympäriinsä...eli herkkä nenäni haistaa hometalon jo kaukaa. Siksikin on ollut välillä tukalaa käydä ostoksilla, ruokakaupassa, lenkillä, kylässä, kahvilla, jne. Suru iskee eniten puseroon silloin, kun kävelee vanhainkodin ohi, joka haisee ihan jäätävälle maakellarille/homeelle/sädesienelle. Voi niitä vanhuksia, jotka siellä asuvat.

Itsekin vielä opettelen tämän sairauden monia muotoja ja saloja... Päätinkin kirjoittaa teille pieniä pintaraapaisuja sisäilmasairaan/hengityssairaan elämästä.

Kävelyllä:
Olen oppinut kiertämään jo tietyt talot kaukaa, niistä pöllähtävän homeen takia. Mutta toisinaan niitä ei pysty välttelemään esimerkiksi tietöiden takia. Silloin pidätetään hetki hengitystä tai otetaan muutama rivakampi juoksuaskel. ;) Maskia en kuitenkaan käytä, sillä toipuminen on nopeampaa, kun ei ole enää päivittäistä altistumista.

Kylässä/väkijoukossa:
Eräs ihana ystäväni ehdotti kahvihetken pihallaan, kun tiesi heidän talon ongelmansa ja oireiluni. Ystävät. <3
Väkijoukossa ei tarvitse olla kuin yksi ihminen, jolla on esim. kunnon myskihajupommituoksu tai kirpparilta ostettu hometalon vaate (vaikka se olisi pesty moneen kertaan) tai hän asuu hometalossa tai hänellä on uusi vaate kyllästettynä homeenestoaineella ja oireet ovat päällä. Yskittää, lehahtelen kirjavaksi, päätä särkee.
Edelleenkään en kaikkialla osaa ottaa puheeksi ihmisten asuntojen sisäilma-/homeongelmaa, koska tätä asiaa ei aina osata ottaa vastaan. Kinkkinen homma. Vinkkejä?

Kaupassa:
Eräässä kaupassa olen pyörtyä jauhohyllyjen väliin homeen hajun takia, toisessa kenkäosastolle ja seuraavassa maitohyllylle. Ja kassajonossa on tukalaa hometalon asukkaan tullessa taakseni. En vieläkään ole oppinut haistelemaan kaikkea ennen kuin ostan. Mm. banaanit ovat haisseet sekä maistuneet homeelle. Tuotteissa (esim. vaatteet) myös käytetään homeenestoaineita, jotka jo itsessään haisevat homeelta (nämä jäävät ostamatta). Pari huonekaluliikettä kierrän kaukaa..
Eräässä uudessa kauppakeskuksessa mietin, mistä oireilu johtuu ja huimaa todella pahasti, kun menen ylimpään kerrokseen. Oireilu pahenee, kun olen WC-tilojen kohdalla. Poistuttuani kyseisestä kerroksesta oireilukin poistuu. Olen testannut tämän nyt neljä kertaa ja joka kerta sama homma. Kenties laitettu laattaa märälle pohjalle vai materiaalit?

Autokaupoilla:
Kemikaalicocktail. Nam. Päätä särkee ja oksettaa. Ei puhettakaan, että istuisin edes hetkeksi autoon, johon on tehty otsonointi, saatikka ollut hometaloasukkaan omistuksessa (ja tehty otsonointi). Tai jos erehdyn istumaan, niin sen tuntee nahoissaan. Eräissä uusissa autoissa käytetään niin voimakkaita tököttejä, että se saa pään täysin pyörryksiin. Pahimmillaan alkaa TRE-tärinät ja seuraavalle päivälle luvassa 'krapula'.

Vieraana homemökillä:
Nukun yöni mieluummin teltassa, jos tiedän mökin olevan homepommi. Mikä sen ihanampaa, kuin herätä lintujen lauleskeluun aamulla. <3 Sitä paitsi, teltassa nukkuu kuin tukki.
Saan kuitenkin oireita mökin ympäristössä ja, jos esimerkiksi ruokailut järjestetään kyseisessä rakennuksessa. Esimerkiksi viikon vierailun jälkeen ei yskiminen lopu sieltä poistuttua, vaan yskin vielä monta viikkoa. Ja mökkireissulle otan sellaiset vaatteet matkaan, jotka voi tarvittaessa nakata roskiin.

Festareilla:
Voi tätä muovi-/kumimattojen voimakasta aromia. Ja ovatpa nähtävästi säilytetty homeisessa varastossa. Musiikki ja ystävät kuitenkin ovat minulle kaikki kaikessa, joten yskänpuuskien kera surffaan festarit kunnialla läpi ja yskin sekä niistän pari päivää rööreistäni mustaa räkää.

Terveydenhuolto (sairaala, terveysasema):
Homeet ja sädesieni. Ääni lähtee, kasvot helottavat punaisena, lämpö nousee, hikoiluttaa, yskittää, päätä särkee. Myös muovimattojen haju on erittäin vahva. Loppupäivä menee sumussa...


Siinäpä muutama ote elämästäni tämän sairauden kanssa. Joka tapauksessa on ollut ainakin tähän asti ihana ja lämmin kesä! Olen kirjoitellut paljon ajatuksia ylös tapahtumista ja kesästä, joten voi olla, että ne tulevat teidän luettavaksi sitten sarjatulituksena... :D

Ihanaa alkanutta elokuuta! <3

Leivontaterapiaa..ja kesän makuja.

Se hetki, kun saat rauhassa miettiä, mitä leivottavaa kaapin aineksista saisit aikaiseksi.
Se hetki, kun suunnittelet erilaisia makuyhdistelmiä.
Se hetki, kun näet ainesten sekoittuvan.
Hetki, jolloin koristelet luomuksesi ja jäät odottamaan makuraadin tuomiota.
Kun raati hymyilee, eikä saa sanaa suustaan, tiedät onnistuneesi enemmän kuin hyvin.

Niin, leipominen. Se on yksi intohimoni. Ja kaikista ihaninta siinä on kokeileminen, ilman ohjeita. Ohjeistakin on kiva leipoa ja kokeilla uusia inspiroivia ohjeita. Ja yleensä toimivan ohjeen löytyminen synnyttää monta kymmentä eri variaatiota ohjeesta, eli monta kymmentä eri leipomusta.

Olen tässä tovin kuolannut netistä ja lehdistä juustokakun ohjeita, joissa on pohja tehty popcorneista. Viime viikolla tuijotin puoli tyhjää jääkaappia ja 'herkkukaappia', mietin kakkua mieheni kesäloman kunniaksi. Herkkukaapissa yleensä on meidän hätävara-keksit ja suklaat. Nyt siellä lepäsi vain puolikas suklaalevy ja pussi maissinjyviä. Jääkaapista otin esille mangotuorejuuston, vispikerman jämät ja mascarponen esille. Mutta se pohja..ei gluteenittomia keksejä..ei aineksia nopeaan pohjaan. Siitä se ajatus sitten lähti...ja tässä tulos.

Mansikka-mangojuustokakku suklaapopcornpohjalla:

Popcornit poksauttelin maissinjyväpussin kyljessä olevan ohjeen mukaan:
1 dl maissinjyviä
2 rkl kookosöljyä
suolaa oman maun mukaan

Sitten lämmäytin kattilassa 50 g voita ja puoli levyä Pandan maitosuklaata. Kun nämä sulivat juoksevaksi, pyöräytin sekaan popcornit. Sen jälkeen painelin suklaiset popparit irtopohjavuoan pohjalle. (leivinpaperi!) Ja vuoka jääkaappiin hetkeksi odottelemaan.

Täytteeseen vatkasin kerman jämän vaahdoksi (n.1dl), lisäsin joukkoon 1 prk Valion mangotuorejuustoa (200g) sekä purkin mascarponea
(200g). Makeutta ja jämäkkyyttä tuomaan, lisäsin tomusokeria noin 4 rkl. Nämä kaikki siis sekaisin ja popcornpohjan päälle tasaisesti.

Jääkaappiin muutamaksi tunniksi maustumaan, mielellään vuorokaudeksi ja vanhempani toivat kyläillessään sopivasti tuoreita mansikoita tuliaisena, joten kakku sai kunnon koristeetkin. ;)

Malttamattomana odottelin miestä töistä kotiin, jotta tätä kokeilua päästään maistamaan ja kun kahvikupposen kera vihdoin istuuduttiin kakun ääreen, oli hetki hiljainen. Olin siis onnistunut. <3 Suolaisen ja makean yhdistelmä toimi hyvin, santsikierros oli taattu. ;)

Yksi sumuinen yö...

Reilu viikko sitten oli ihana usvainen ilta. Ajelimme kameroiden kera etsien kuvattavaa ja saatiin hienoja usvaisia maisemakuvia. Ilta taittui jo yöksi ja lähdimme palailemaan kotia kohti. Ihailimme sumuisia peltoja, kaunista kesäyötä. Mieheni siinä lähellä kotiamme totesi, että tällainen usva, kun olisi joku aamu ja mentäisiin pellon reunaan kytikselle. Niin ihan varmasti kohdattais hirvi. Ehdin todeta, että olisipa melkoinen näky ja siinä samassa aloinkin änkyttää ja osoittaa sormella kaukana häämöttävää tienposkea. Ja sain vihdoin suustani ulos lauseen: 'mitä sä just menitkään sanomaan!'.

No, siellä se hirvi sitten törötti. Päätti tulla näyttämään kuinka hieno ilmestys oikeasti on siinä sumussa. Katseli ylväänä tien molempiin suuntiin, ikään kuin tähyillen tuleeko autoja ja voiko tästä ylittää. Hirvi jäi tuijottamaan meitä, kun mieheni pysäytti auton ja me tuijotimme sitä suu auki. Se katsoi vielä kerran toiseen suuntaan, tuleeko kenties autoja ja lähti ylittämään tietä. Ja katosi nopeasti metsikköön. Tilanne oli varmasti hetkessä ohi, mutta minusta tuntui, että kaikki eteni kuin hidastetussa filmissä. Tuntui, että ehdin ihastella tuota ilmestystä pidemmän aikaa. Tajusin kuitenkin räpsäistä muutaman kuvan todisteeksi ja onneksi niin tein.

 

Niin, siihen tarvittiin yksi sumuinen yö, tie ja hirvi. Pari kuvan jakoa ja blogin facebook-sivuilla räjähti. Parikymmentä uutta tykkääjää, kuva sai erittäin paljon tykkäyksiä erifoorumeilla ja blogipäivityksen tavoitettujen ihmisten määrä oli yli 20 000!!! Herranen aika. Oli siinä ihmetteleminen. Melkoinen mahti-hirvi.

Thuleian Tupa-sivustolla kerrotaan hirvestä voimaeläimenä näin:
'Oletko yhtä tarkkakorvainen kuin hirvi? Huomaatko mitä selkäsi takana puhutaan? Pyrkiessäsi tavoitettasi kohden luota vaistoihisi ja mene rohkeasti vastatuuleen. Kuulostele ja haistele, miltä asiat ja ihmiset vaikuttavat. Hirven voima antaa ihmiselle kyvyn tutkia tilanteet äänettömästi ja nopeasti. Usein yksi silmäys antaa oikean kuvan huoneessa olevista ihmisistä ja sisäinen ääni puhuu vahvan tietävästi. Omiin vaistoihin on syytä luottaa.'

Ja taas on yksi eläinkohtaaminen tuonut paljon uusia tuulia ja mahdollisuuksia elämään. Mm. heti seuraavana päivänä pärähti sähköpostiini työkeikkaa, johon tartuin oitis. Niistä lisää myöhemmin. Tälläkin kohtaamisella oli tarkoituksensa. <3

 

 Tässä vielä se kuuluisa kuva.. ;)

Lähde:
http://www.thuleia.com/hirvi.html

Hyvinvointivalmentaja tässä, päivää.

 

Ajattelin kirjoittaa teille hieman hyvinvointivalmennuksesta heti, kun valmistun. Olin jo valmiiksi miettinyt, mitä kirjoittaisin, mutta kuinkas sitten kävikään...

 

Valmistuin siis viime sunnuntaina Jedusta Elä ja valmenna hyvää elämää - Hyvinvointivalmentajaksi. Opinnot olivat kyllä melkoinen matka omaan sisimpään ja tuo matka jatkuu läpi elämän. Sain uusia työkaluja elämään ja oli myös mahtava huomata muutoksia muissa. Heissä, joita sain valmentaa harjoittelun merkeissä. Kiitos, te hienot ja mahtavat ihmiset. <3 Toivottavasti saan valmentaa tulevaisuudessa vielä paljon.

Yksi jakso elämässä päättyi nyt, mutta paljon ovia ja mahdollisuuksia on edessä. Tästä innoissani lähdin Kalajoelta ajelemaan kotia kohti, kamera vänkärinpaikalla kaverina. Tein muutaman koukkauksen joen rantaan kuvailemaan ja teille tuntemattomille, siinä toivossa, että jotakin kuvattavaa löytyisi. Päämääränä oli kääntyä teille, jotka tuntuivat kutsuvilta. Näin hienoja uusia paikkoja, öttiäisiä ja pikkulintuja, tuulimyllyjä, milloin mitäkin. Sain upeita 'siinä oli lintu'-kuvia. ;) Aurinko porotti, lämpömittari näytti yli 22 astetta ja alkoi olla melko kuumottava fiilis tummissa farkuissa.. Ilmastointi oli kyllä päällä, mutta tiedättehän sen fiiliksen, kun istut sisällä koko päivän hiostavissa farkuissa...

 

Ajelin kapeaa metsätietä, linnut sirkuttivat ja hiki valui.. Tiesin, että minulla olisi ihanat ja mukavat shortsit takapenkillä olevassa laukussa. Metsäteitä ajellessa tunnin verran, ketään ei ollut tullut vastaan, ei ristinsielua. Ajattelin, että tuskin sitten tulee nytkään. (kuuluisat viimeiset sanat) Pistin auton parkkiin keskelle tietä, vedin penkkiä taaksepäin ja aloin kuorimaan nihkeitä farkkuja jalasta. Voi mikä ihana vilvoittava tunne!

Kun aloin tonkimaan takapenkiltä shortseja, mitä näinkään? Auto tulossa takaa, vielä ihan tovin matkan päässä, mutta tulee kuitenkin.. Tie on niin kapoinen, ettei siinä mahdu ohittamaan. Paniikki. Hengittelin muutaman kerran syvään ja kävin mielessäni kaikki vaihtoehdot läpi. Ei muuta kuin ajamaan, alkkarit jalassa. Tuo auto ajoi huomattavasti nopeampaa kuin minä ja mitä lähemmäs se tuli, tajusin, että se oli vartijan auto. Mielessä jo kävi, että onko jossain ollut turvakamera ja tallentanut koko tilanteen, ja saanut tämän vartijan liikenteeseen. Toivoin, että leveämpi kohta tiessä tulee pian...ja ettei tuo vartija tule kysymään, millä asioilla täällä liikutaan.

Taustapeiliä vilkuillessa vartijan auto lähestyi koko ajan omaani. Vihdoin tuli myös kohta, johon sain autoni sivuun niin, että tämä toinen pääsee ohi. Pistin vilkun päälle ja pokkana aloin muka säätämään kamerasta asetuksia. Ihan niin kuin olisin nähnyt jotain kuvattavaa metsässä. Hikikarpalot otsalla toivoin, ettei tuo vartija pysähdy, nouse autosta ja löydä puolialastonta emäntää kameran kera. Ei onneksi pysähtynyt. Ajoi hitaasti lipuen ohi, iloisesti vilkuttaen! Hymyilin takaisin ja huokasin helpotuksesta. Odottelin, että auto katoaa näkyvistä ja vaihdoin shortsit jalkaan. Matka jatkui ja nauratti. Tekevälle sattuu, vai miten se meni? ;)

Opintojen myötä tulleet viisauden norsu ja pöllöt vielä tähän loppuun.. ;)

TRE, värisyttävä kokemus.



Mikä ihmeen TRE??

Ei, se ei ole diagnoosilyhenne, eikä tutkimusmenetelmä. TRE on stressinpurkumenetelmä, joka perustuu ihmisen biologiseen ja neurologiseen kykyyn palautua stressaavista tilanteista. TRE-ohjaajan opastamien helppojen liikkeiden avulla kehossa käynnistyy luonnollinen lihasten vapinana ja tärinänä ilmenevä palautumisprosessi. Siis tiedättekö sen tunteen, kun sattuu jotain säikäyttävää, esimerkiksi yllättävä väistöliike autolla ajaessa ja kun tilanne on ohi saattaapi jalat ja kädet täristä tovin? Keho palauttaa näin itsensä jännittyneisyydestä takaisin luonnolliseen rentouden tilaan.
TRE:n on kehittänyt Amerikkalainen tohtori David Berceli, kansainvälisesti tunnettu stressin- ja traumanhoidon asiantuntija. Berceli on opettanut TRE:tä esimerkiksi Afganistanista palaaville amerikkalaissotilaille ja Kiinan maanjäristyksen uhreille, joita yhdistää post-traumaattinen stressihäiriö.

Kerran eräs tuttavani kertoi tykästyneensä menetelmään ja kehotti minuakin tutustumaan, mutta olin juuri aloittanut hyvinvointivalmentajan opinnot ja tutustunut sitä kautta muihin harjoituksiin ja menetelmiin, joten en lähtenyt kokeilemaan TRE:tä tuolloin. Viime viikolla Facebookissa bongasin TRE-kurssin, kauhistelin hintaa, mutta ilmoittauduin kuitenkin ja lähdin avoimin mielin kokeilemaan menetelmää. Aavistuksen skeptisenä  ajattelin, että tuntuukohan tuo missään..tai, että onkohan tuosta mihinkään. Traumaattisia käsittelemättömiä kokemuksia ei itselläni ole taustalla, vaan lähdin kokeilemaan menetelmää lihasjännityksiin/jumeihin. Minä pöljä nimittäin puren hampaitani yhteen työskennellessäni useita tunteja tietokoneella ja sama jatkuu sitten öisin nukkuessa. Onneksi tämä ei ole kuitenkaan päivittäistä. :D

Ajelin siis perjantai-iltana, purukalusto jännittyneenä, jumppasaliin TRE:tä kokeilemaan. Sali oli tunnelmallinen, pieni ja varusteltuna huonolla ilmastoinnilla/ei mikään tervein sisäilma minulle. Päätin kuitenkin jäädä ja hyväksyä tilanteen. Meitä oli 8, joista yksi oli kokeillut TRE:tä aiemminkin. Ohjaaja oli miellyttävä, rauhallinen ja tehtävät liikkeet selkeitä. Alkuun oli pieni lämmittelykierros, jota ei tarvitse esimerkiksi kotona tehdä, jos on juuri käynyt lenkillä, joogannut tai muutoin liikkunut. Sitten ohjaaja näytti TRE-liikkeet ja alkoi täristä. Kehon tärinä kieltämättä näytti siltä kuin hän olisi saanut jonkin sortin kohtauksen, mutta kasvojen ilme oli levollinen ja hän pystyi kertomaan liikkeistä koko tärinän ajan.

Sitten oli meidän vuoromme. Rentouttavan musiikin soidessa taustalla, asetuin jumppamatolle selinmakuulle ja hengittelin hetken syvään, tyhjensin mieleni ja lähdin kokeilemaan liikkeitä ohjatusti. Missään vaiheessa ei tuntunut epämiellyttävältä, vaan levolliselta ja pienet venytykset tuntuivat hyvältä. Hetken ehdin jo ajatella, että ei tämä taida minuun vaikuttaa, kunnes tärinä valtasi lantion ja levisi jalkoja pitkin varpaisiin saakka. Tuli ihan älyttömän kuuma ja tuntui kuin leukaperät olisivat olleet tulessa. Tärinä ei kuitenkaan yltänyt leukaan, vaan oli enemmänkin lantion ja alaraajojen seudulla. Jossain vaiheessa tärinä siirtyi ravistelemaan koko kehoa varpaista hartioihin, mutta vasen käteni pysyi liikkumattomana. Ihan kuin joku olisi ravistellut hellästi, mutta vähän holtittomasti kehoani. Se oli villintuntoista, kun tärinä levisi palleaan ja keskivartalo hytkyi kuin yökkäillessä. Tämäkään ei kuitenkaan tuntunut epämiellyttävältä. Minua alkoi naurattaa ajatus siitä, että kokemushan on kuin jokin massiivinen orgasmi ja miltä se näyttäisi ulkopuolisen silmin.. :D Tiedostin, että ympärilläni oli muitakin tärisijöitä ja toisilla oli voimakkaampia reaktioita, toisilla hillitympiä. Itse olin tietääkseni hillityimmästä päästä? Muutamalla jalat juoksivat ilmassa ja tömisyttivät lattiaa, kuului iloista naurua. Olin kuitenkin jossain ihanassa omassa kuplassani, mikään ei häirinnyt ja nautin tuosta rentouttavasta 'kokovartalohieronnasta'. Olo oli rentoutunut.

Näiden lattialla tehtävien liikkeiden jälkeen kokeilimme seisaaltaan tehtävää liikettä. Ajatus hieman jännitti: kaatuuko siinä? Oikean liikkeen/asennon hakeminen seinää vasten oli ensin hankalaa, mutta kyllä se sieltä sitten löytyi ja tärinäkin alkoi. Kun tärinä oli jatkunut hetken, niin nousin kokonaan seisomaan ja tärinä ravisteli koko kehoani. Kuin joku olisi ottanut olkapäistäni kiinni ja ravistellut, en estellyt, vaan olin rentona. Nyt oli myös vasen käsikin tärinässä mukana. Nauratti. Voiko tämä olla mahdollista? Seisaaltaan tehtynä tärinä oli itselleni voimakkaampaa ja jotenkin energisoivaa. Hymyilytti ja olisi tehnyt mieli tanssia..

Kaksi ja puoli tuntia menivät nopeaa ja minulla iski kauhea nälkä TRE:n jälkeen. Ajellessani kotiin tajusin myös, että kehoni turhat jännitykset olivat kaikonneet, muun muassa leuka-hartiaseutu. Kotona join vettä reippaasti ja syötyäni istahdin tv:n ääreen. Hetken istuttuani tajusin, että kehoni heijaa. Siis keinuttaa ja tuudittaa kuin lasta. Tuntui ihan epätodelliselta. Nousin ylös, annoin miehelleni hyvänyönpusut ja painelin yöunille yhdeksältä illalla!! :D Aamulla heräsin tuttuun tapaan seitsemän ja kahdeksan välillä energisenä.

TRE-kokeilu sai minut miettimään lisäkoulutusta itselleni, josko vaikka tulevaisuudessa opiskelisin myös TRE-ohjaajaksi. Ja olen kokeillut TRE:tä myös kotona nyt parina päivänä. Suositus on, että joka toinen päivä 15 minuuttia, mutta pakko minun oli kokeilla heti lauantaina uudelleen tuota ja vielä tänäänkin. ;)


Lisää tietoa TRE:stä:
http://www.sielunliike.com/#!tre-stressinpurku/c9tj
http://traumaprevention.com/what-is-tre/
http://www.trefinland.fi/

Hyppy taaksepäin..

Otetaanpa pikku hyppy taaksepäin, aiheesta sisäilmasairaus. Aihe on arka ja mietinkin, mitä voin tästä kertoa. Kerron oman kokemukseni sisäilmasairaudesta; mitä olen kokenut, mitkä asiat ovat auttaneet jaksamaan, miltä on tuntunut, mitä ajatuksia on herännyt ja niin edelleen. Tämä on siis minun tarinani.

Olin huomannut jo aiempina vuosina, että saatan oireilla homeille tai muille sisäilman epäpuhtauksille, koska tietyt rakennukset saivat kehoni reagoimaan. Mutta en ollut ajatellut asiaa sen kummemmin. Jokunen vuosi sitten sain vakituisen työn mukavasta työyhteisöstä. Työ oli monipuolista, mielekästä ja työkaverit mitä parhaat mahdolliset. Nauru raikas usein. Tuona kyseisenä vuonna minulla alkoi olla paljon pikku flunssia, nenäverenvuotoja, lämpöilyä ja alilämpöä, sekä siitepölykaudella jouduin aloittamaan avaavan lääkkeen käytön. Myös kummallinen väsymys vaivasi, josta ajattelin vain olevani loman tarpeessa. Kuvioihin ilmestyivät myös ruoka-aineallergiat ja yliherkkyydet, joita minulla ei ole ollut sitten ala-asteen. Näin jälkiviisaana olen tajunnut oireilleeni pahasti homeille/sisäilman epäpuhtauksille jo ala-asteella.

Sitten tuli ensimmäinen kesälomani tuossa työssä. Ensimmäinen viikko meni nukkuessa, toipuessa. Ihmettelin, miten unta riittikin niin paljon. Olisin voinut nukkua vaikka kellon ympäri. Sitten sen huomasin pikku hiljaa. Ei oireita. Ja olin energinen. Loman jälkeen töihin paluu oli kuin isku vasten kasvoja. Oireet palasivat ja muutama uusi lisää. Harrastuksiakin alkoi tippua elämästäni pois, kun en enää jaksanut. Väsymys ja aivosumu olivat päivittäiset kaverini. Mm. pääkivut, silmäoireet, iho-oireet, yskä, nuha, kuumeilu ja vatsaoireet olivat tulleet harrastusten tilalle.

Vaikka tiedostin tietynlaisen tunkkaisen, homemaisen hajun työpaikallamme ja se seurasi myös kotiin vaatteissani (pyykkikone hyrskyttikin meillä usein). Halusin kieltää asian ja ajattelin, että jospa oireiluni on vain jonkin sortin stressiä. Mieheni sen kuitenkin eräänä päivänä totesi, taas haisteltuaan vaatteitani työpäivän jälkeen.. 'Se on kuule sinun työpaikkasi, joka sinut sairastuttaa. Jää sieltä pois, kyllä me pärjätään.'

Luonteeni ei kuitenkaan antanut periksi ja porskutin menemään, päivä kerrallaan. Käytin vain tiettyjä vaatteita töissä, tuuletin ja pesin niitä työpäivien jälkeen. Seurasin työvuorolistoja ja etsin pidempiä vapaita ja aloin asettaa vapaapäiville tavoitteita. 'Parin viikon päästä minulla on kolmen päivän vapaaputki, ensimmäisen päivän minä nukun/palaudun, toisen päivän hemmottelen itseäni (jos on voimia) ja kolmantena nautiskelen elämästä.' Suunnittelin siis kaikkea mukavaa elämääni, esimerkiksi luonnossa liikkumista, hierojalla käyntiä, leipomista, piirtämistä/maalaamista tai mieheni kanssa yhteistä aikaa, milloin mitäkin, kunhan se oli ravitsevaa ja kehoani puhdistavaa. Ja tietenkin omien voimien mukaan. Nämä tavoitteet auttoivat jaksamaan paremmin, psyykkisesti. Nämä tavoitteet auttoivat pitämään töissä hymyn huulilla, oireista huolimatta.

Kuitenkin oireita alkoi tulla lisää. Kuten nivel- ja lihaskivut ja henki meni päivittäin töissä ahtaalle. Sitten tuli kuiva ja kuuma kesä 2014 ja homeen/maakellarin haju löyhähti sieraimiini heti työpaikan pihalla. Tuo kesä opetti minut tunnistamaan mm. sädesienen hajun. Tuona kesänä ulkona liikkuessa homeet ja sädesieni tuoksahti monestakin rakennuksesta niistä ohi mennessä. Opin myös sen, ettei ole olemassa niin sanottua vanhan talon/mummolan ominaishajua, vaan se on kosteusvauriomikrobit ja pahimmillaan sädesieni, mitkä siellä jyllää. Huomasin oireilevani jo ihmisten vaatteista esimerkiksi kaupan kassajonossa. Kotona oli hyvä olla ja useamman lepopäivän jälkeen olo oli kutakuinkin normaali. Jostakin kumman syystä tuona kesänä viihdyin vapaapäivinä paljon kotosalla.. ;)

Kuvan tönö ei liity tapaukseen, vaan on eräältä luontoreissulta.. ;) 

Kesäloman jälkeen töihin paluu oli taas rankka. Kaikki oireet tulivat ryminällä takaisin ja lisänä myös sydämen rytmihäiriöt, muistikin pätki ja olin kuin zombie. Vietin tunteja työpäivien jälkeen peiton alla, pimeässä makuuhuoneessa, jäätävien pääkipujen kanssa. Kuukaudet kuluivat ja vuosikin vaihtui, aloin miettiä, mitä teen ja etsin tietoa homeista ja sisäilman epäpuhtauksista. Hengitysliiton sivuilta löysin pitkän listan oireista, itseni, eli sisäilmasairauden. Rohkaistuin ja sain aivan ihanan työterveyslääkärin. Uskalsin puhua asiasta myös työpaikalla. Keskustelut esimiehen kanssa tilanteesta eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään muuhun kuin vähättelyyn ja epämääräisiin ’ei täällä mitään ole’- ilmamittauksiin isännöitsijän työntekijän toimesta. Mieleeni on painunut etenkin tämä lause: 'ei täällä mikään home haise, ainoastaan märkä betoni'. Koin turhautumista ja olleeni pattitilanteessa: minun tuli joko hyväksyä tilanne ja jatkaa sairastelua tai irtisanoutua.

Aloin olla jonkin verran sairauslomilla, jolloin olo oli parempi. Seuraava kesälomani sattui sopivasti siitepölykaudelle ja ilokseni huomasin, että pärjäsin ilman avaavaa lääkettä. Koin valaistumisen. Tajusin, että minun tulisi jäädä pois töistä, mutta odotin jotain kummallista merkkiä 'ylemmältä taholta'... Ensimmäinen merkki taisi olla eräänä aamuna metsässä mieheni kanssa kulkiessamme, minä murehtien työpaikan tilannetta..kunnes huomasimme nuoren helmipöllön tuijottelevan meitä puun oksalta. Siellä se pöllö sitten tapitti silmillään, käänteli päätänsä ja minä räpsin kuvia, kiitin ja sain voimaa tuosta kokemuksesta.

 

Mutta heti seuraavana päivänä palasin töihin ja oireilin. Avaava lääke oli ystäväni. Onneksi en ollut enää ainut oireileva. Rakennuksessa käyneiltä alkoi tulla palautetta hajuista tai heidän oireilustaan kyseisissä tiloissa. Työpäivien jälkeen nielustani nousi harmaata mönjää, hengitys rohisi ja poskiontelot olivat erittäin kipeät. Minä aloin olla pitkillä sairauslomilla, koska oireet veivät voiton. Oli myös hetkiä, jolloin itkin epätoivoisena, miksi juuri minä, miksi en saa olla terve, miksi oireilen niin herkästi. Voin sanoa, että sisäilmasairauden ja alakulon yhdistelmä on veemäinen. Syksyllä voimani alkoivat olla lopuillaan, mutta sain pakattua itseni, makuupussini ja kamerani autoon ja lähdin Posiolle tuulettumaan. Hengittelemään raikasta ilmaa ja nauttimaan luonnosta. Se oli käänteentekevä reissu.

Jotenkin minulla oli sellainen olo, että tällä reissulla tapahtuu jotain merkillistä. Ja niinhän siinä kävi. Kohtasin ketun, tuon ihanan voimaeläimeni. :D Ja kamera räpsyi, kun ihmettelimme toisiamme parin metrin etäisyydeltä. Kettu kävi jopa nuuskimassa jalkojani, kun käänsin sille selän. Kun istahdin autoon tuon kohtaamisen jälkeen, Tuure Kilpeläinen lauloi radiosta '..sun täytyy luottaa, luottaa, luottaa, ett tää toimii..' Tuolloin se päätös vahvistui, ajatukset irtisanoutumisesta olivat olleet oikea vaihtoehto. Vaikka taloudellisesti päätös oli hyvin rankka, niin se on ollut elämäni paras päätös kohti terveempää elämää. Ja ensimmäinen asia, mitä irtisanomisen jälkeen tein: heitin kaikki haisevat töissä käyttämäni vaatteet hävitykseen.

Uskomattomalta kuin se kuulostaakin, niin tuon kettukohtaamisen ja irtisanoutumiseni jälkeen uusia ovia avautui edessäni kuin sieniä sateella. Yhtäkkiä sain pari valokuvauskeikkaa, joista en ollut edes ehtinyt haaveilla. Sitten tuli ihan puskista soitto, että hyvinvointivalmentajan opinnoissa on yksi paikka vapautunut, haluaisinko lähteä opiskelemaan. No, tottahan minä lähdin. Samoin kuin opiskelemaan kokemustoimijaksikin. Ja olen tehnyt paljon sellaista, mitä en työpaikan takia jaksanut. Olen reissannut, piirtänyt ja maalannut, kokeillut paljon uutta kuten kukkakimpun sidontaa. Nauttinut. Ottanut elämältä vastaan, mitä sillä on annettavanaan, luottanut elämään.

Edelleen saan pahoja oireita joistakin rakennuksista ja myös ihmisten vaatteista, jonka jälkeen olen pari päivää kipeänä. Sädesienialtistuksen jälkeen toipuminen kestää pidempään. Kuitenkin päivittäisen altistumisen jääminen pois on parantanut elämänlaatuani huomattavasti. Kyllä, oireilen edelleen herkästi, lääkkeet kulkevat aina varalta matkassa ja tämä herkkyys rajoittaa tietyllä tavalla. Joudun esimerkiksi miettimään missä pystyn käymään tai ketä voin kutsua kylään ja mistä ostan vaatteeni. Olen oppinut hyväksymään sen, että oireiden tullessa päälle, on poistuttava rakennuksesta ja otettava 'iisimmin' jonkin aikaa. Mutta en ole lakannut elämästä, vaan nautin jokaisesta päivästä. Liikun luonnossa, valokuvaan, opiskelen ja rakastan elämää.

Olen hirvittävän kiitollinen sille työterveyshuollon lääkärilleni, jolla oli jo ennestään kokemusta sisäilmasairaudesta ja homeiden vaikutuksista. Olen myös kiitollinen miehelleni ja läheisilleni, jotka ovat jaksaneet tukea ja tsempata. Olen kiitollinen myös itselleni, että uskalsin tehdä päätöksen ja lähteä. Ja kiitollinen sille ketturepolaiselle, jonka kohtaaminen on tuonut uusia juttuja elämääni hyökyaallon lailla.

Elämästä voi nauttia, sairaudesta huolimatta. 

Takaisin luontoon..

Tässä on tovi vierähtänyt viime kirjoituksesta. Aika on mennyt muun muassa opintojen ja lintubongailun parissa. Vietimme myös talvilomaa puolisoni kanssa ja yhteen viikkoon mahtuivat kyllä Suomen luonnon monet muodot, kuten lumimyräkkä ja paahtava auringonpaiste.

Näin keväisin, kun on märkää ja lumet sulaa, homeet haisevat/ulkona ilmanlaatu on huono, minun on päästävä käymään pohjoisemmassa yöpakkasten keskellä hengittelemässä. Ensin siis olimme lomailemassa pohjoisessa, puolitoista metrisessä lumihangessa rämpimässä ja hengittelemässä raikasta ilmaa. Peipposetkin olivat saapuneet ja ruokailivat kilvan lintulaudalla punatulkkujen ja kuukkeleiden kanssa. Olikin hurjaa palata talvimaisemista kotiin, jossa kevät on hyvää vauhtia menossa kohti kesää. (Tosin tänään tätä tekstiä kirjoittaessa aurinkoinen kevätsää on vaihtunut harmauteen, tuuleen ja vesisateeseen.) Kevät on ihanaa aikaa bongailla kaiken maailman luontokappaleita, jos vain malttaa pysähtyä ja olla läsnä. Jos tohottaa kiireessä menemään ja ajatukset ovat jo seuraavissa 'nämä pitää tehdä'-tehtävissä, tulee harvemmin huomattua mitä ympärillä tapahtuu.



Olen aina ollut luontoihminen ja eläinrakas, ihan lapsesta saakka. Luonnon kunnioittaminen on lähellä sydäntäni, mutta useampi vuosi takaperin minulla oli elämänvaihe, jolloin olin aina töissä. Olin useammassa työpaikassa, yötä päivää. Kun en ollut pitkään aikaan päässyt lähellekään metsää, sen kyllä huomasi. Saatoin olla melkoinen ärripurri. Tuolloin piirsin, maalasin ja kirjoitin paljon, joista sain voimaa ja palauttivat kiireen keskeltä. Kaipasin kuitenkin luontoon. Opettelin sanomaan ei ja vedin omat rajani töiden suhteen. Opettelin omia elämänarvojani uusiksi sekä ottamaan itselleni ja luonnon kaipuulleni aikaa esimerkiksi patikoiden luontopolkuja, maaten sammalmättäillä ja ihmetellen elämää keskellä metsää, ihan yksin. Olen jo tuolloin tietämättäni tutustunut läsnäoloharjoituksiin, mitä nyt olen hyvinvointivalmentajan opintojen myötä opetellut lisää. Nämä harjoitukset auttavat pysymään tässä hetkessä, olemaan läsnä. Mindfulnessista ja läsnäoloharjoituksista lisää ehkä myöhemmässä blogitekstissä. ;)

Työntäyteisen elämän keskellä tapasin myös puolisoni, joka onneksi on melkoinen luonnossa
liikkuja. Hän raahasi minua metsäretkille myös silloin, kun itse en jaksanut. Vuosien vieriessä ja homealtistuksen tultua elämääni, tuo mieheni piirre on ollut pelastus. Jos osamme vaihtuvat ja hänellä on vaikeaa, niin teen hänelle samoin, raahaan hänet väkisin metsään. (Haha.) Metsässä sielu lepää, mieli puhdistuu/kirkastuu ja aika pysähtyy. Ja kun on läsnä, niin saattaa törmätä myös metsän asukkeihin, eläimiin. Erääseen kokemustoimijan keikkaan liittyen olenkin nyt pohtinut, kuinka sellaiset ihmiset, jotka eivät sairautensa vuoksi pääse tai heillä ei ole voimia lähteä patikoimaan, pääsisivät hekin nauttimaan luonnosta. Tähän kaipailisin vinkkejä teiltä hyvät lukijat. :)

Muutamia ideoita olen jo keräillyt ja eräs tapa päästä tarkastelemaan luonnon ihmeitä, ihan kotisohvalta, on livelähetys. Nykyään ihmiset koukuttavat itsensä kaikenlaisiin liveohjelmiin ja tositv-sarjoihin. On Big Brotherit, Bachelorit, Houkutusten saari ja milloin mitäkin. Nykyään löytyy myös internetin ihmeellisestä maailmasta muun muassa livetaltiointia pesintäpuuhissa olevista linnuista. Nämä löydettyäni koukutin itseni viime viikolla livelähetykseen merikotkan pesästä. Siellä kotkapariskunta hoivailee kolmea poikastaan, ruokkivat ja nukkuvat, tarkkailevat ympäristöään ja vaihtavat hoitajan vuoroa. Kun kotka huutaa varoitushuutoaan, niin meillä ainakin yksi koira ja kaksi kissaa menevät ihan sekaisin, juoksevat katselemaan ikkunasta ja lopulta tuijottavat emäntää järkyttyneenä: mistä se kuului. Merikotkien perhe-elämää voit seurata tuolta: http://pontu.eenet.ee/player/merikotkas.html

Itsekin sain loman aikana ikuistettua kotkiksen kamerallani ja totesin, että täytynee joskus tulevaisuudessa säästää rahaa ja hankkia kunnon putki kameraan... :) Alla epämääräinen zoomaus ottamastani kuvasta.

Onneksi nuo kohtaamiset luontokappaleiden kanssa tallentuvat myös mieleen, joten kameralla ei ole niin väliä loppujen lopuksi. Näiden ajatusten ja kuvien myötä, ihanaa ja luonnonläheistä viikkoa kaikille! Mennään takaisin luontoon aina, kun siltä tuntuu. <3

Uinuva pirulainen

Ajattelin kertoa hieman elämästä endometrioosin kanssa. Ihan kaikkea endometrioosiin liittyvää en varmasti saa tähän tekstiin pakattua, mutta pieni pintaraapaisu kuitenkin. Kuten jo aiemmin olen maininnut, niin se pirulainen uinuu tällä hetkellä, onneksi. Olisiko syynä uinumiseen lääkitys, stressaamaton elämä, läsnäoloharjoitukset vai se, etten ole enää homeisessa työpaikassa, ei voi tietää. Ja varoitus: jos olet herkkähermoinen ja et kestä verta ja suolenpätkiä, niin ei kannata lukea eteenpäin. ;)

Endometrioosi on siis kohdun limakalvon pesäkesirottumatauti ja sitä sairastaa arviolta 5-10 % hedelmällisessä iässä olevista naisista. Kohdun limakalvon kaltaista kudosta kasvaa kohdun ulkopuolelle, kuten munasarjoihin, munanjohtimiin, kohdun, suolen ja virtsarakon pinnoille ja on myös hurjia tarinoita siitä, että kyseistä kudosta on kasvanut jopa keuhkoissa, palleassa ja sydämessä. Endometrioosi on uusiutuva, krooninen sairaus ja aiheuttaa mm. kroonista kipua sekä lapsettomuutta. Lisää virallista tietoa löytyy täältä: http://www.endometrioosiyhdistys.fi/fi/tietoaendometrioosista

Siitä lähtien, kun 'se aika kuusta' tuli elämääni, niin olen kipuillut, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Pahimmillaan olo oli kuin kauhuleffoista: tiedättekö sen kohtauksen, missä jäätävä verimassa syöksyy portaikosta? Se fiilis oli pöksyissäni joka kuukausi ja se kipu, ei piru, eihän sitä meinannut kestää ollenkaan. Usein kipu meinasi viedä tajun, oksetti ja heikotti. Jalat oli lähteä alta monta kertaa, eikä se johtunut siitä, että ohi käveli järkyttävän komea adonis.

'Se nyt vain on naisen elämää'- ja 'syö rautatabletteja'-lauseet lääkäreiden suusta saivat tuntemaan oloni hyvin epäonnistuneeksi, naisena. Enkö minä kestä normaalia naisen elämää? Olenko jotenkin muita heikompi? Sitten kuulin sanan endometrioosi ja aloin tutkailla asiaa enemmän. Oireet täsmäsivät, mutta diagnoosin saaminen kesti pitkään. Olen kokeillut varmaan kaikki e-pillerimerkit, mitä markkinoilla on. Kyllä, olen kokeillut jokaista riittävän pitkään. Ei, en ole lopettanut niiden käyttöä viikon jälkeen, kun ei mieleistä muutosta ole heti näkynyt. Tiedän, että hormonaalisia valmisteita pitää käyttää vähintään 3 kuukautta, mielellään yli 6 kuukautta.

Lapsettomuusasian olen käsitellyt mielessäni jo hyvin nuorena. Ajattelin, että jos sairastan kyseistä sairautta, enkä tule ikinä saamaan lapsia, niin asia on ihan ok minulle. Ajattelin myös, että jos seurustelukumppanini haluaa joskus lapsia, niin minä en ole oikea kumppani hänelle. En nimittäin ole koskaan kokenut pakottavaa 'vauvakuumetta'. Vaan olen hyväksynyt lapsettomuuden. Olen aina ajatellut, että lapsia saadaan, eikä tehdä väkisin. Enkä todellakaan halunnut lähteä tekemään lasta ihan vain sen takia, että se saattaa helpottaa kipuja, hetkeksi.

Endometrioosi vaikutti aiempiin parisuhteisiini: joko en uskaltanut puhua aiheesta tai sitten sain kuulla klassisia lauseita, kuten: kipu on vain korvien välissä. Kun aloin tapailla nykyistä puolisoani, pamautin tietopaketin endometrioosista heti tiskiin ja pelkäsin, että nyt se kyllä juoksee ja lujaa. No, eipä juossut. Ihanasti on tukenut ja auttanut, tuonut kipulääkettä ja lämpöhauteita, kun olen itkenyt kivun lamaannuttamana sängynpohjalla. Mielelläni en kipulääkkeitä halua syödä, mutta pahimpina päivinä niistä todellakin on apua. Pitkään tutkailin ja mietin endometrioosia yksin, kokeilin erilaisia ruokavaliomuutoksia(osa auttoi ja jäi elämääni, osa ei), mielenhallintaa, ym. ja kuulostelin kehoani, mitkä asiat vaikuttavat olotilaani. Pitkät automatkat ja esimerkiksi moottorikelkkailu eli tärinäkipu oli painajaismaista tuohon aikaan.

Olin 28-vuotias, kun menin uusimaan e-pillerireseptini(kyllä, vaati lääkärikäynnin) ja tapasin ihanan, perehtyneen terveyskeskuslääkärin. Lääkäri tiesi endometrioosista paljon, eikä kysellyt 'mikä endometrioosi', kuten jotkut lääkärit. Pääsin vihdoin ja viimein ensimmäiseen leikkaukseen, laparoskopiaan ja sain virallisen diagnoosin. Laparoskopiassa minulta löydettiin endometrioosipesäkkeitä ja osa niistä polteltiin leikkauksessa pois. Eniten oireita aiheuttaneet pesäkkeet kuitenkin jätettiin, pesäkkeet, jotka olivat virtsarakon pinnalla sekä virtsanjohtimissa. Kuten arvata saattaa, tietty oireilu jatkui. Aloitin työt uudessa työpaikassa ja aloin saada muitakin oireita(sisäilmaoireilu). Olin hämilläni, että nytkö kroppani stoppaa ihan täysin. Vatsani turpoili suunnattoman kokoiseksi palloksi, kipu oli sietämätöntä ja saatoin kuulla onnitteluja 'vauvavatsastani'. Lääkäritkin olivat hämillään tilanteesta. Vaikka mieli olisi tehnyt useimmiten kontata ja möyriä sikiöasennossa lattialla, sinnittelin töissä.

Alla vertailussa vatsan normaalitilanne ja se 'vauvamaha'... (ja kyllä, meillä on välillä tavarat taustalla ihan levällään.. :D)



Oireilurumban aikana kokeiltiin hormonikierukkaa sekä sen lisäksi keltarauhashormonia ja erästä rintasyöpään käytettävää lääkettä, joka toi mukanaan iki-ihanat vaihdevuodet. Näiden jälkeen kokeiltiin uutta, nimenomaan endometrioosiin tarkoitettua keltarauhashormonivalmistetta, Visannea. Se toi jonkinlaista helpotusta ja vei kuukautiset mennessään, mutta pahimmat kivut selän puolella sekä pissaamisvaivat jatkuivat. 31-vuotiaana minut leikattiin uudelleen. Pesäkkeitä löytyi ja niitä polteltiin pois, samoin poistettiin selän puolelta iso hyytelöinen möllykkä ja myös rakon ja virtsanjohtimien endometrioosipesäkkeet. Voi sitä ihanaa tunnetta ensimmäistä kertaa pissatessa, ilman kipua! :D

Tuon leikkauksen jälkeen kipuilua on ollut jonkin verran, mutta harvakseltaan, etenkin sen jälkeen, kun jäin pois töistä. Olen huomannut, että myös sisäilmaltaan sairailla rakennuksilla on asiaan vaikutusta. Olen päätellyt asian niin, että kun elimistössä on päällä tulehdustila kuten endometrioosi ja sinne pukataan vielä kyytipojaksi esimerkiksi hometoksiineja, niin hyvä oireita aiheuttava cocktail on valmis. Mutta muistakaa, tämä on vain minun ajatukseni.

Kohtaan vieläkin ihmisiltä kommentteja, että kipu on ihan normaalia ja kuuluu naisen elämään tai kaikki kova kipuilu ja oireilu johtuu vain sokerista tai maidosta tai liikuntatottumuksista tai kasvisruokavaliostani tai korvien välistä. Tai en ole treenannut lantionpohjalihaksiani, kyllä perskele olen! Koottuja selityksiä kuullessa en kuitenkaan ole jaksanut lähteä selventämään nykyisiä elämäntapojani tai ylipäätänsä puolustelemaan. Se nyt vain on valitettava tosiasia, että ihmiset yleensä arvioivat ja tulkitsevat muiden elämää oman elämänsä ja kokemuksensa kautta. Mutta me ihmiset emme ole samanlaisia, meidän kehomme ja mielemme eivät toimi samalla tavalla. Jokainen on yksilöllinen ja uniikki. Se, mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi muille. Kokeilemalla löytyy se oma tapa liikkua, ravita ja lääkitä kehoa. Ja oman kehonsa viestejä ja tuntemuksia kannattaa kuulostella. Uskon, että jokainen tietää sisimmässään, kun kroppa ei oikeasti voi hyvin ja jokin on vialla. Rohkeutta on lähteä hakemaan apua, eikä kärsiä itsekseen.

Endometrioosi kulkee aina mukanani ja meitä endometrioosia sairastavia on paljon. Edelleenkin sairaudesta tiedetään liian vähän, mutta parempaan suuntaan ollaan koko ajan menossa. <3 Ollaan siis lempeitä toisillemme, kuunnellaan, ollaan läsnä ja opitaan toistemme tarinoista. Tämä maailma on nimittäin aika ihmeellinen paikka, kaikesta kivusta huolimatta. <3

Hullutellaan..

Hullutella = menetellä hullunkurisesti, puhua hassuja, hassutella, kujeilla, ilveillä.

 

Haluatko elää elämääsi samalla tavalla, päivästä toiseen? Aamukahvit/-teet samasta kupista joka aamu ja sama aamupuuro. Samat rutiinit, automaattiohjauksella. Vai haluaisitko mieluummin vaihtelua, hassutella välillä? Hairahtua rutiinien polulta?

Hulluttelu on minulle rutiineista poikkeamista, sellaista hassuttelua ja heittäytymistä. Oli se sitten yllättävä improvisaatioesitys/hyppy epämukavuusalueelle, uuden kakkuohjeen kokeilu ihan eri ainesosilla kuin ohjeessa sanotaan tai ihan vain värikkäiden kynsien lakkaaminen. Vaikka tarvitsenkin elämääni tietynlaisia rutiineja, minulle hulluttelu on yksi elämän suola. Se tuo naurua ja opettaa uusia näkökulmia. Hulluttelu ja rutiineista poikkeaminen on auttanut jaksamaan tässä vuosien varrella ja sairauksien keskellä.

Ei elämän tarvitse olla vakavaa, joten hulluttele ja hassuttele. Poikkea rutiineista. Jos et ole luonteeltasi hulluttelija, niin kokeile vaikka vaihtamalla sitä kahvikuppia joka aamu mielialasi mukaan. Jos pukeudut yleensä neutraaleihin sävyihin, ota hieman väriä mukaan. Saatat yllättyä värien vaikutuksesta mielialaasi. Kokeile mennä eri reittiä töihin ja havainnoi ympäristöäsi(jos ajat autolla, niin keskity kuitenkin siihen ajamiseen). Tee jotain, mikä sai sinut lapsena hyvällä tuulelle. Kirmaile vaikka kukkakedolla tai lumihangessa, riippuen vuodenajasta. ;) Ota sen jäykän pusuhuuliduckface-selfien sijaan jotain ihan muuta. Naura itsellesi.

(Marjametsään menossa...)

Olen joskus hokenut, etten koskaan laula karaokea, en koskaan tanssi lavatansseja tai en koskaan huoli metsästystä harrastavaa miestä. Noh, nämä on näitä kuuluisia viimeisiä sanoja. Olin hiljattain piipahtamassa yöelämässä, hitusen viiniä nauttineena ja vaikka kuinka hirvitti, jännitti ja hävetti, niin lauloin karaokea. Ei ole edelleenkään minun juttuni tuo laulaminen(lue: rääkyminen), mutta en aio sanoa enää 'en koskaan'. Lavatanssejakin tuli tanssittua samalle iltaa, ihanan, yli 70-vuotiaan herrasmiehen kera. Voi pojat, kuinka se hentoinen papparainen osasikaan viedä! Ja tuo metsästystä harrastava mies, tuossahan hän rinnalla on kulkenut jo kohta 7 vuotta.

Myös mieheni on tällainen hulluttelija. Hullutellaan siis paljon yhdessä. Jos elämä on mennyt jonkin aikaa rutiininomaisesti, niin silloin toinen meistä yleensä keksii jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja rikkoo sitä rutinoitunutta arkirytmiä. Joskus menemme keskellä yötä ajelemaan pitkin pitäjiä ja valokuvaamaan, joskus säikäytellään toisiamme oven takaa, joskus kokeilemme puhua ainoastaan englanniksi päivän ajan(ei olla vielä kertaakaan onnistuttu), milloin mitäkin keksitään.

Ja tiedättekö sen tunteen, kun illalla väsyneenä kömpii puolisonsa viereen nukkumaan ja iskee hervoton naurukohtaus jostakin ihan pienestä vitsistä tai toisen ilmeestä? Nauraessasi tajuat, miltä naurusi kuulostaa, miten älytöntä naurusi on ja siitä se vain yltyy ja se nauru tarttuu puolisoon. Siitä naurusta ei tule loppua, vaan nauratte niin, että vatsalihakset kramppaa ja kyyneleet valuvat silmistä. Ihan parasta ja älyttömän puhdistavaa.

Nauru pidentää ikää, sanotaan. Elän varmaan hurjan pitkään...tai sitten en. Joka tapauksessa haluan elää tässä hetkessä, hullutellen. Ja laitetaan tähän loppuun vielä puskasta illistelevä Posion sarvipää viime keväältä..

Hyppy tuntemattomaan..

Olen jo pitkään miettinyt blogin kirjoittamista, mutta ilmeisesti tarvittavaa rohkeutta ei ole löytynyt. Jollain tavalla on hirvittänyt jakaa ajatuksiaan näin julkisesti. Paitsi nyt. ;)
Mikä sitten sai minut aloittamaan blogin juuri nyt? No, ei harmainta haisua.. Ehkä haluan jakaa tämän hetkisiä ajatuksiani elämästä, ehkä tsempata muita sairastuneita, ehkä kertoa elämän ihanuudesta tai ehkäpä löytää uusia tapoja nauttia elämästä. Tai ehkä sittenkin kevätaurinko on saanut pääni sekaisin.. Tai ehkä se on tämä tunne, joka minulla on jo tovin ollut sydämessä. Se on täynnä elämää. Täynnä iloa, mielenkiintoa ja rakkautta elämää kohtaan.

Mikä on saanut minut tähän pisteeseen? Tähän tunteeseen? Mikä on johdatellut minut oikealle elämänpolulle? Oliko se kenties kettu metsätiellä? Vai yllättävä puhelu opiskelumahdollisuudesta kampaaja-ystävältäni? Vai onko se sittenkin se vahva sisäinen tunne siitä, että kaikki menee lopulta hyvin, vaikka sataisi kissoja ja koiria? (Jos näin kävisi, olisin niitä ensimmäisten joukossa pelastamassa..)

 

Kuka minä olen? Miten määrittelisin itseni? No, olen 32-vuotias nainen. Rakastan luonnossa liikkumista, valokuvaamista, leipomista ja ruokaa. Maalaamista ja piirtämistä, jotka ovat jääneet viime aikoina liian vähälle. Luonnossa liikkuminen on ollut lapsesta saakka itselle hyvin tärkeää ja voimaa antavaa. Valokuvaus taas on kuin päiväkirjan pitämistä. Pienenä haaveilin tulevani isona mummeliksi, joka asuu yksin meren rannalla, pienessä mökissä/taiteilija-ateljeessa, kissojensa kera. Nyt asun mieheni, kahden kissan ja yhden koiran kera rivitaloasunnossa. Ei ihan mennyt putkeen suunnitelmat... ;)

Jos määrittelisin itseni sairauksien kautta, niin olen erittäin herkästi oireileva sisäilmasairas sekä endometrioosipotilas, jota on leikattu kahdesti. Endometrioosini 'nukkuu' tällä hetkellä, eli olen lähes oireeton. Sen sijaan sisäilmasairaus on läsnä aina, kun lähden kodistani. Oireilen jopa ihmisten vaatteista kaupan kassajonossa.

Olen jo hyvin nuorena tiedostanut kehoni reagoivan joillekin rakennuksille ja hajuille/ilman epäpuhtauksille. Asia vahvistui vasta hiljattain työpaikassa, jossa esimerkiksi maakellarin haju oli päivittäinen kaveri, joka seurasi vaatteideni mukana kotiin. Oireiden kirjo(esimerkiksi yskä, nuha, kuume, aivosumu, nenäverenvuodot, pääkivut, silmäoireet, iho-oireet, ruoka-aineyliherkkyydet, sydänoireet, nivel- ja lihaskivut) kasvoivat tuossa työpaikassa vuosi vuodelta, myös endometrioosini räjähti valloilleen. Aloin jo epäillä omaa mielenterveyttäni ja sitä, olenko vain heikko ihminen, joka ei kestä pientä stressiä ja vuorotyötä. Kuitenkin luonteeni ei antanut periksi, vaan porskutin eteenpäin. Siinä vaiheessa, kun kuume oli päivittäistä ja nielustani nousi työpäivien jälkeen harmaata mönjää, yök, aloin kerätä rohkeutta isoa päätöstä varten. Tarvitsin kuitenkin jonkinlaisen merkin 'ylemmältä taholta'. Ja tämä kummallinen ylempi taho järjesti kohtaamiset metsässä pöllön sekä ketun kanssa.

Moni määrittelee myös itsensä sitä kautta, mitä tekee tai on tehnyt työkseen. Minä olisin muun muassa päiväkotiapulainen, baarimikko, sairaalahuoltaja ja lääketeknikko. Jokainen työ on ollut mukavaa, mielenkiintoista ja opettavaista. Sisäilmasairaus kuitenkin pakotti tarkastelemaan elämää ja työtä uudella tavalla. Onneksi sain avukseni myös loistavan työterveyslääkärin. Verikokeiden ja useiden tutkimusten avulla poissuljettiin muut sairaudet ja näin se oli minunkin uskottava, että homeet ja sädesienet kehoani kuormittavat ja oireiluttavat. Lääkärini sanoin: ainoa oikeasti auttava lääke on poistua tuosta rakennuksesta. Minun oli tehtävä vaikea, taloudellisestikin raskas päätös, irtisanouduttava mukavasta työpaikasta ja antaa kroppani toipua rauhassa.

Irtisanoutuminen toikin mukanaan paljon uusia, hyviä asioita elämääni. Yksi niistä on hyvinvointivalmentajan opinnot. Opinnot ovat tukeneet omaa hyvinvointiani, sekä tuoneet elämääni uusia keinoja kehittää itseään. Odotan innolla, että pääsen jakamaan näitä hyvinvoinnin keinoja myös muille. Toinen täysin uusi asia elämässä on Hengitysliiton kokemustoimijuus, joka lähes ojennettiin tarjottimella eteeni. Kokemustoimijuuden avulla pääsen kertomaan muille tarinaani sisäilmasairaudesta. Tavoitteenani on jakaa tietoutta ja ymmärrystä sekä myös luoda toivoa paremmasta.

Minulla on sairauteni, mutta en kuitenkaan ole ne. Vaan minä olen minä. Elämänhaluinen oma itseni, jota sairaudet välillä jarruttavat. Ja tämä blogi kertoo niistä elämän pienistä asioista, jotka ovat auttaneet jaksamaan. Niistä keinoista, mitkä ovat tuoneet voimaa ja niistä elämän tuomista yllättävistä käänteistä, jotka ovat tuoneet elämääni iloa, rakkautta ja paljon uusia asioita.




Lisää tietoa endometrioosista:
http://www.endometrioosiyhdistys.fi/fi/tietoaendometrioosista

Sekä sisäilmasairaudesta:
http://www.hengitysliitto.fi/fi/home-ja-kosteusvauriopotilaan-oireet