Takaisin luontoon..

Tässä on tovi vierähtänyt viime kirjoituksesta. Aika on mennyt muun muassa opintojen ja lintubongailun parissa. Vietimme myös talvilomaa puolisoni kanssa ja yhteen viikkoon mahtuivat kyllä Suomen luonnon monet muodot, kuten lumimyräkkä ja paahtava auringonpaiste.

Näin keväisin, kun on märkää ja lumet sulaa, homeet haisevat/ulkona ilmanlaatu on huono, minun on päästävä käymään pohjoisemmassa yöpakkasten keskellä hengittelemässä. Ensin siis olimme lomailemassa pohjoisessa, puolitoista metrisessä lumihangessa rämpimässä ja hengittelemässä raikasta ilmaa. Peipposetkin olivat saapuneet ja ruokailivat kilvan lintulaudalla punatulkkujen ja kuukkeleiden kanssa. Olikin hurjaa palata talvimaisemista kotiin, jossa kevät on hyvää vauhtia menossa kohti kesää. (Tosin tänään tätä tekstiä kirjoittaessa aurinkoinen kevätsää on vaihtunut harmauteen, tuuleen ja vesisateeseen.) Kevät on ihanaa aikaa bongailla kaiken maailman luontokappaleita, jos vain malttaa pysähtyä ja olla läsnä. Jos tohottaa kiireessä menemään ja ajatukset ovat jo seuraavissa 'nämä pitää tehdä'-tehtävissä, tulee harvemmin huomattua mitä ympärillä tapahtuu.



Olen aina ollut luontoihminen ja eläinrakas, ihan lapsesta saakka. Luonnon kunnioittaminen on lähellä sydäntäni, mutta useampi vuosi takaperin minulla oli elämänvaihe, jolloin olin aina töissä. Olin useammassa työpaikassa, yötä päivää. Kun en ollut pitkään aikaan päässyt lähellekään metsää, sen kyllä huomasi. Saatoin olla melkoinen ärripurri. Tuolloin piirsin, maalasin ja kirjoitin paljon, joista sain voimaa ja palauttivat kiireen keskeltä. Kaipasin kuitenkin luontoon. Opettelin sanomaan ei ja vedin omat rajani töiden suhteen. Opettelin omia elämänarvojani uusiksi sekä ottamaan itselleni ja luonnon kaipuulleni aikaa esimerkiksi patikoiden luontopolkuja, maaten sammalmättäillä ja ihmetellen elämää keskellä metsää, ihan yksin. Olen jo tuolloin tietämättäni tutustunut läsnäoloharjoituksiin, mitä nyt olen hyvinvointivalmentajan opintojen myötä opetellut lisää. Nämä harjoitukset auttavat pysymään tässä hetkessä, olemaan läsnä. Mindfulnessista ja läsnäoloharjoituksista lisää ehkä myöhemmässä blogitekstissä. ;)

Työntäyteisen elämän keskellä tapasin myös puolisoni, joka onneksi on melkoinen luonnossa
liikkuja. Hän raahasi minua metsäretkille myös silloin, kun itse en jaksanut. Vuosien vieriessä ja homealtistuksen tultua elämääni, tuo mieheni piirre on ollut pelastus. Jos osamme vaihtuvat ja hänellä on vaikeaa, niin teen hänelle samoin, raahaan hänet väkisin metsään. (Haha.) Metsässä sielu lepää, mieli puhdistuu/kirkastuu ja aika pysähtyy. Ja kun on läsnä, niin saattaa törmätä myös metsän asukkeihin, eläimiin. Erääseen kokemustoimijan keikkaan liittyen olenkin nyt pohtinut, kuinka sellaiset ihmiset, jotka eivät sairautensa vuoksi pääse tai heillä ei ole voimia lähteä patikoimaan, pääsisivät hekin nauttimaan luonnosta. Tähän kaipailisin vinkkejä teiltä hyvät lukijat. :)

Muutamia ideoita olen jo keräillyt ja eräs tapa päästä tarkastelemaan luonnon ihmeitä, ihan kotisohvalta, on livelähetys. Nykyään ihmiset koukuttavat itsensä kaikenlaisiin liveohjelmiin ja tositv-sarjoihin. On Big Brotherit, Bachelorit, Houkutusten saari ja milloin mitäkin. Nykyään löytyy myös internetin ihmeellisestä maailmasta muun muassa livetaltiointia pesintäpuuhissa olevista linnuista. Nämä löydettyäni koukutin itseni viime viikolla livelähetykseen merikotkan pesästä. Siellä kotkapariskunta hoivailee kolmea poikastaan, ruokkivat ja nukkuvat, tarkkailevat ympäristöään ja vaihtavat hoitajan vuoroa. Kun kotka huutaa varoitushuutoaan, niin meillä ainakin yksi koira ja kaksi kissaa menevät ihan sekaisin, juoksevat katselemaan ikkunasta ja lopulta tuijottavat emäntää järkyttyneenä: mistä se kuului. Merikotkien perhe-elämää voit seurata tuolta: http://pontu.eenet.ee/player/merikotkas.html

Itsekin sain loman aikana ikuistettua kotkiksen kamerallani ja totesin, että täytynee joskus tulevaisuudessa säästää rahaa ja hankkia kunnon putki kameraan... :) Alla epämääräinen zoomaus ottamastani kuvasta.

Onneksi nuo kohtaamiset luontokappaleiden kanssa tallentuvat myös mieleen, joten kameralla ei ole niin väliä loppujen lopuksi. Näiden ajatusten ja kuvien myötä, ihanaa ja luonnonläheistä viikkoa kaikille! Mennään takaisin luontoon aina, kun siltä tuntuu. <3

Uinuva pirulainen

Ajattelin kertoa hieman elämästä endometrioosin kanssa. Ihan kaikkea endometrioosiin liittyvää en varmasti saa tähän tekstiin pakattua, mutta pieni pintaraapaisu kuitenkin. Kuten jo aiemmin olen maininnut, niin se pirulainen uinuu tällä hetkellä, onneksi. Olisiko syynä uinumiseen lääkitys, stressaamaton elämä, läsnäoloharjoitukset vai se, etten ole enää homeisessa työpaikassa, ei voi tietää. Ja varoitus: jos olet herkkähermoinen ja et kestä verta ja suolenpätkiä, niin ei kannata lukea eteenpäin. ;)

Endometrioosi on siis kohdun limakalvon pesäkesirottumatauti ja sitä sairastaa arviolta 5-10 % hedelmällisessä iässä olevista naisista. Kohdun limakalvon kaltaista kudosta kasvaa kohdun ulkopuolelle, kuten munasarjoihin, munanjohtimiin, kohdun, suolen ja virtsarakon pinnoille ja on myös hurjia tarinoita siitä, että kyseistä kudosta on kasvanut jopa keuhkoissa, palleassa ja sydämessä. Endometrioosi on uusiutuva, krooninen sairaus ja aiheuttaa mm. kroonista kipua sekä lapsettomuutta. Lisää virallista tietoa löytyy täältä: http://www.endometrioosiyhdistys.fi/fi/tietoaendometrioosista

Siitä lähtien, kun 'se aika kuusta' tuli elämääni, niin olen kipuillut, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Pahimmillaan olo oli kuin kauhuleffoista: tiedättekö sen kohtauksen, missä jäätävä verimassa syöksyy portaikosta? Se fiilis oli pöksyissäni joka kuukausi ja se kipu, ei piru, eihän sitä meinannut kestää ollenkaan. Usein kipu meinasi viedä tajun, oksetti ja heikotti. Jalat oli lähteä alta monta kertaa, eikä se johtunut siitä, että ohi käveli järkyttävän komea adonis.

'Se nyt vain on naisen elämää'- ja 'syö rautatabletteja'-lauseet lääkäreiden suusta saivat tuntemaan oloni hyvin epäonnistuneeksi, naisena. Enkö minä kestä normaalia naisen elämää? Olenko jotenkin muita heikompi? Sitten kuulin sanan endometrioosi ja aloin tutkailla asiaa enemmän. Oireet täsmäsivät, mutta diagnoosin saaminen kesti pitkään. Olen kokeillut varmaan kaikki e-pillerimerkit, mitä markkinoilla on. Kyllä, olen kokeillut jokaista riittävän pitkään. Ei, en ole lopettanut niiden käyttöä viikon jälkeen, kun ei mieleistä muutosta ole heti näkynyt. Tiedän, että hormonaalisia valmisteita pitää käyttää vähintään 3 kuukautta, mielellään yli 6 kuukautta.

Lapsettomuusasian olen käsitellyt mielessäni jo hyvin nuorena. Ajattelin, että jos sairastan kyseistä sairautta, enkä tule ikinä saamaan lapsia, niin asia on ihan ok minulle. Ajattelin myös, että jos seurustelukumppanini haluaa joskus lapsia, niin minä en ole oikea kumppani hänelle. En nimittäin ole koskaan kokenut pakottavaa 'vauvakuumetta'. Vaan olen hyväksynyt lapsettomuuden. Olen aina ajatellut, että lapsia saadaan, eikä tehdä väkisin. Enkä todellakaan halunnut lähteä tekemään lasta ihan vain sen takia, että se saattaa helpottaa kipuja, hetkeksi.

Endometrioosi vaikutti aiempiin parisuhteisiini: joko en uskaltanut puhua aiheesta tai sitten sain kuulla klassisia lauseita, kuten: kipu on vain korvien välissä. Kun aloin tapailla nykyistä puolisoani, pamautin tietopaketin endometrioosista heti tiskiin ja pelkäsin, että nyt se kyllä juoksee ja lujaa. No, eipä juossut. Ihanasti on tukenut ja auttanut, tuonut kipulääkettä ja lämpöhauteita, kun olen itkenyt kivun lamaannuttamana sängynpohjalla. Mielelläni en kipulääkkeitä halua syödä, mutta pahimpina päivinä niistä todellakin on apua. Pitkään tutkailin ja mietin endometrioosia yksin, kokeilin erilaisia ruokavaliomuutoksia(osa auttoi ja jäi elämääni, osa ei), mielenhallintaa, ym. ja kuulostelin kehoani, mitkä asiat vaikuttavat olotilaani. Pitkät automatkat ja esimerkiksi moottorikelkkailu eli tärinäkipu oli painajaismaista tuohon aikaan.

Olin 28-vuotias, kun menin uusimaan e-pillerireseptini(kyllä, vaati lääkärikäynnin) ja tapasin ihanan, perehtyneen terveyskeskuslääkärin. Lääkäri tiesi endometrioosista paljon, eikä kysellyt 'mikä endometrioosi', kuten jotkut lääkärit. Pääsin vihdoin ja viimein ensimmäiseen leikkaukseen, laparoskopiaan ja sain virallisen diagnoosin. Laparoskopiassa minulta löydettiin endometrioosipesäkkeitä ja osa niistä polteltiin leikkauksessa pois. Eniten oireita aiheuttaneet pesäkkeet kuitenkin jätettiin, pesäkkeet, jotka olivat virtsarakon pinnalla sekä virtsanjohtimissa. Kuten arvata saattaa, tietty oireilu jatkui. Aloitin työt uudessa työpaikassa ja aloin saada muitakin oireita(sisäilmaoireilu). Olin hämilläni, että nytkö kroppani stoppaa ihan täysin. Vatsani turpoili suunnattoman kokoiseksi palloksi, kipu oli sietämätöntä ja saatoin kuulla onnitteluja 'vauvavatsastani'. Lääkäritkin olivat hämillään tilanteesta. Vaikka mieli olisi tehnyt useimmiten kontata ja möyriä sikiöasennossa lattialla, sinnittelin töissä.

Alla vertailussa vatsan normaalitilanne ja se 'vauvamaha'... (ja kyllä, meillä on välillä tavarat taustalla ihan levällään.. :D)



Oireilurumban aikana kokeiltiin hormonikierukkaa sekä sen lisäksi keltarauhashormonia ja erästä rintasyöpään käytettävää lääkettä, joka toi mukanaan iki-ihanat vaihdevuodet. Näiden jälkeen kokeiltiin uutta, nimenomaan endometrioosiin tarkoitettua keltarauhashormonivalmistetta, Visannea. Se toi jonkinlaista helpotusta ja vei kuukautiset mennessään, mutta pahimmat kivut selän puolella sekä pissaamisvaivat jatkuivat. 31-vuotiaana minut leikattiin uudelleen. Pesäkkeitä löytyi ja niitä polteltiin pois, samoin poistettiin selän puolelta iso hyytelöinen möllykkä ja myös rakon ja virtsanjohtimien endometrioosipesäkkeet. Voi sitä ihanaa tunnetta ensimmäistä kertaa pissatessa, ilman kipua! :D

Tuon leikkauksen jälkeen kipuilua on ollut jonkin verran, mutta harvakseltaan, etenkin sen jälkeen, kun jäin pois töistä. Olen huomannut, että myös sisäilmaltaan sairailla rakennuksilla on asiaan vaikutusta. Olen päätellyt asian niin, että kun elimistössä on päällä tulehdustila kuten endometrioosi ja sinne pukataan vielä kyytipojaksi esimerkiksi hometoksiineja, niin hyvä oireita aiheuttava cocktail on valmis. Mutta muistakaa, tämä on vain minun ajatukseni.

Kohtaan vieläkin ihmisiltä kommentteja, että kipu on ihan normaalia ja kuuluu naisen elämään tai kaikki kova kipuilu ja oireilu johtuu vain sokerista tai maidosta tai liikuntatottumuksista tai kasvisruokavaliostani tai korvien välistä. Tai en ole treenannut lantionpohjalihaksiani, kyllä perskele olen! Koottuja selityksiä kuullessa en kuitenkaan ole jaksanut lähteä selventämään nykyisiä elämäntapojani tai ylipäätänsä puolustelemaan. Se nyt vain on valitettava tosiasia, että ihmiset yleensä arvioivat ja tulkitsevat muiden elämää oman elämänsä ja kokemuksensa kautta. Mutta me ihmiset emme ole samanlaisia, meidän kehomme ja mielemme eivät toimi samalla tavalla. Jokainen on yksilöllinen ja uniikki. Se, mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi muille. Kokeilemalla löytyy se oma tapa liikkua, ravita ja lääkitä kehoa. Ja oman kehonsa viestejä ja tuntemuksia kannattaa kuulostella. Uskon, että jokainen tietää sisimmässään, kun kroppa ei oikeasti voi hyvin ja jokin on vialla. Rohkeutta on lähteä hakemaan apua, eikä kärsiä itsekseen.

Endometrioosi kulkee aina mukanani ja meitä endometrioosia sairastavia on paljon. Edelleenkin sairaudesta tiedetään liian vähän, mutta parempaan suuntaan ollaan koko ajan menossa. <3 Ollaan siis lempeitä toisillemme, kuunnellaan, ollaan läsnä ja opitaan toistemme tarinoista. Tämä maailma on nimittäin aika ihmeellinen paikka, kaikesta kivusta huolimatta. <3

Hullutellaan..

Hullutella = menetellä hullunkurisesti, puhua hassuja, hassutella, kujeilla, ilveillä.

 

Haluatko elää elämääsi samalla tavalla, päivästä toiseen? Aamukahvit/-teet samasta kupista joka aamu ja sama aamupuuro. Samat rutiinit, automaattiohjauksella. Vai haluaisitko mieluummin vaihtelua, hassutella välillä? Hairahtua rutiinien polulta?

Hulluttelu on minulle rutiineista poikkeamista, sellaista hassuttelua ja heittäytymistä. Oli se sitten yllättävä improvisaatioesitys/hyppy epämukavuusalueelle, uuden kakkuohjeen kokeilu ihan eri ainesosilla kuin ohjeessa sanotaan tai ihan vain värikkäiden kynsien lakkaaminen. Vaikka tarvitsenkin elämääni tietynlaisia rutiineja, minulle hulluttelu on yksi elämän suola. Se tuo naurua ja opettaa uusia näkökulmia. Hulluttelu ja rutiineista poikkeaminen on auttanut jaksamaan tässä vuosien varrella ja sairauksien keskellä.

Ei elämän tarvitse olla vakavaa, joten hulluttele ja hassuttele. Poikkea rutiineista. Jos et ole luonteeltasi hulluttelija, niin kokeile vaikka vaihtamalla sitä kahvikuppia joka aamu mielialasi mukaan. Jos pukeudut yleensä neutraaleihin sävyihin, ota hieman väriä mukaan. Saatat yllättyä värien vaikutuksesta mielialaasi. Kokeile mennä eri reittiä töihin ja havainnoi ympäristöäsi(jos ajat autolla, niin keskity kuitenkin siihen ajamiseen). Tee jotain, mikä sai sinut lapsena hyvällä tuulelle. Kirmaile vaikka kukkakedolla tai lumihangessa, riippuen vuodenajasta. ;) Ota sen jäykän pusuhuuliduckface-selfien sijaan jotain ihan muuta. Naura itsellesi.

(Marjametsään menossa...)

Olen joskus hokenut, etten koskaan laula karaokea, en koskaan tanssi lavatansseja tai en koskaan huoli metsästystä harrastavaa miestä. Noh, nämä on näitä kuuluisia viimeisiä sanoja. Olin hiljattain piipahtamassa yöelämässä, hitusen viiniä nauttineena ja vaikka kuinka hirvitti, jännitti ja hävetti, niin lauloin karaokea. Ei ole edelleenkään minun juttuni tuo laulaminen(lue: rääkyminen), mutta en aio sanoa enää 'en koskaan'. Lavatanssejakin tuli tanssittua samalle iltaa, ihanan, yli 70-vuotiaan herrasmiehen kera. Voi pojat, kuinka se hentoinen papparainen osasikaan viedä! Ja tuo metsästystä harrastava mies, tuossahan hän rinnalla on kulkenut jo kohta 7 vuotta.

Myös mieheni on tällainen hulluttelija. Hullutellaan siis paljon yhdessä. Jos elämä on mennyt jonkin aikaa rutiininomaisesti, niin silloin toinen meistä yleensä keksii jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja rikkoo sitä rutinoitunutta arkirytmiä. Joskus menemme keskellä yötä ajelemaan pitkin pitäjiä ja valokuvaamaan, joskus säikäytellään toisiamme oven takaa, joskus kokeilemme puhua ainoastaan englanniksi päivän ajan(ei olla vielä kertaakaan onnistuttu), milloin mitäkin keksitään.

Ja tiedättekö sen tunteen, kun illalla väsyneenä kömpii puolisonsa viereen nukkumaan ja iskee hervoton naurukohtaus jostakin ihan pienestä vitsistä tai toisen ilmeestä? Nauraessasi tajuat, miltä naurusi kuulostaa, miten älytöntä naurusi on ja siitä se vain yltyy ja se nauru tarttuu puolisoon. Siitä naurusta ei tule loppua, vaan nauratte niin, että vatsalihakset kramppaa ja kyyneleet valuvat silmistä. Ihan parasta ja älyttömän puhdistavaa.

Nauru pidentää ikää, sanotaan. Elän varmaan hurjan pitkään...tai sitten en. Joka tapauksessa haluan elää tässä hetkessä, hullutellen. Ja laitetaan tähän loppuun vielä puskasta illistelevä Posion sarvipää viime keväältä..