TRE, värisyttävä kokemus.



Mikä ihmeen TRE??

Ei, se ei ole diagnoosilyhenne, eikä tutkimusmenetelmä. TRE on stressinpurkumenetelmä, joka perustuu ihmisen biologiseen ja neurologiseen kykyyn palautua stressaavista tilanteista. TRE-ohjaajan opastamien helppojen liikkeiden avulla kehossa käynnistyy luonnollinen lihasten vapinana ja tärinänä ilmenevä palautumisprosessi. Siis tiedättekö sen tunteen, kun sattuu jotain säikäyttävää, esimerkiksi yllättävä väistöliike autolla ajaessa ja kun tilanne on ohi saattaapi jalat ja kädet täristä tovin? Keho palauttaa näin itsensä jännittyneisyydestä takaisin luonnolliseen rentouden tilaan.
TRE:n on kehittänyt Amerikkalainen tohtori David Berceli, kansainvälisesti tunnettu stressin- ja traumanhoidon asiantuntija. Berceli on opettanut TRE:tä esimerkiksi Afganistanista palaaville amerikkalaissotilaille ja Kiinan maanjäristyksen uhreille, joita yhdistää post-traumaattinen stressihäiriö.

Kerran eräs tuttavani kertoi tykästyneensä menetelmään ja kehotti minuakin tutustumaan, mutta olin juuri aloittanut hyvinvointivalmentajan opinnot ja tutustunut sitä kautta muihin harjoituksiin ja menetelmiin, joten en lähtenyt kokeilemaan TRE:tä tuolloin. Viime viikolla Facebookissa bongasin TRE-kurssin, kauhistelin hintaa, mutta ilmoittauduin kuitenkin ja lähdin avoimin mielin kokeilemaan menetelmää. Aavistuksen skeptisenä  ajattelin, että tuntuukohan tuo missään..tai, että onkohan tuosta mihinkään. Traumaattisia käsittelemättömiä kokemuksia ei itselläni ole taustalla, vaan lähdin kokeilemaan menetelmää lihasjännityksiin/jumeihin. Minä pöljä nimittäin puren hampaitani yhteen työskennellessäni useita tunteja tietokoneella ja sama jatkuu sitten öisin nukkuessa. Onneksi tämä ei ole kuitenkaan päivittäistä. :D

Ajelin siis perjantai-iltana, purukalusto jännittyneenä, jumppasaliin TRE:tä kokeilemaan. Sali oli tunnelmallinen, pieni ja varusteltuna huonolla ilmastoinnilla/ei mikään tervein sisäilma minulle. Päätin kuitenkin jäädä ja hyväksyä tilanteen. Meitä oli 8, joista yksi oli kokeillut TRE:tä aiemminkin. Ohjaaja oli miellyttävä, rauhallinen ja tehtävät liikkeet selkeitä. Alkuun oli pieni lämmittelykierros, jota ei tarvitse esimerkiksi kotona tehdä, jos on juuri käynyt lenkillä, joogannut tai muutoin liikkunut. Sitten ohjaaja näytti TRE-liikkeet ja alkoi täristä. Kehon tärinä kieltämättä näytti siltä kuin hän olisi saanut jonkin sortin kohtauksen, mutta kasvojen ilme oli levollinen ja hän pystyi kertomaan liikkeistä koko tärinän ajan.

Sitten oli meidän vuoromme. Rentouttavan musiikin soidessa taustalla, asetuin jumppamatolle selinmakuulle ja hengittelin hetken syvään, tyhjensin mieleni ja lähdin kokeilemaan liikkeitä ohjatusti. Missään vaiheessa ei tuntunut epämiellyttävältä, vaan levolliselta ja pienet venytykset tuntuivat hyvältä. Hetken ehdin jo ajatella, että ei tämä taida minuun vaikuttaa, kunnes tärinä valtasi lantion ja levisi jalkoja pitkin varpaisiin saakka. Tuli ihan älyttömän kuuma ja tuntui kuin leukaperät olisivat olleet tulessa. Tärinä ei kuitenkaan yltänyt leukaan, vaan oli enemmänkin lantion ja alaraajojen seudulla. Jossain vaiheessa tärinä siirtyi ravistelemaan koko kehoa varpaista hartioihin, mutta vasen käteni pysyi liikkumattomana. Ihan kuin joku olisi ravistellut hellästi, mutta vähän holtittomasti kehoani. Se oli villintuntoista, kun tärinä levisi palleaan ja keskivartalo hytkyi kuin yökkäillessä. Tämäkään ei kuitenkaan tuntunut epämiellyttävältä. Minua alkoi naurattaa ajatus siitä, että kokemushan on kuin jokin massiivinen orgasmi ja miltä se näyttäisi ulkopuolisen silmin.. :D Tiedostin, että ympärilläni oli muitakin tärisijöitä ja toisilla oli voimakkaampia reaktioita, toisilla hillitympiä. Itse olin tietääkseni hillityimmästä päästä? Muutamalla jalat juoksivat ilmassa ja tömisyttivät lattiaa, kuului iloista naurua. Olin kuitenkin jossain ihanassa omassa kuplassani, mikään ei häirinnyt ja nautin tuosta rentouttavasta 'kokovartalohieronnasta'. Olo oli rentoutunut.

Näiden lattialla tehtävien liikkeiden jälkeen kokeilimme seisaaltaan tehtävää liikettä. Ajatus hieman jännitti: kaatuuko siinä? Oikean liikkeen/asennon hakeminen seinää vasten oli ensin hankalaa, mutta kyllä se sieltä sitten löytyi ja tärinäkin alkoi. Kun tärinä oli jatkunut hetken, niin nousin kokonaan seisomaan ja tärinä ravisteli koko kehoani. Kuin joku olisi ottanut olkapäistäni kiinni ja ravistellut, en estellyt, vaan olin rentona. Nyt oli myös vasen käsikin tärinässä mukana. Nauratti. Voiko tämä olla mahdollista? Seisaaltaan tehtynä tärinä oli itselleni voimakkaampaa ja jotenkin energisoivaa. Hymyilytti ja olisi tehnyt mieli tanssia..

Kaksi ja puoli tuntia menivät nopeaa ja minulla iski kauhea nälkä TRE:n jälkeen. Ajellessani kotiin tajusin myös, että kehoni turhat jännitykset olivat kaikonneet, muun muassa leuka-hartiaseutu. Kotona join vettä reippaasti ja syötyäni istahdin tv:n ääreen. Hetken istuttuani tajusin, että kehoni heijaa. Siis keinuttaa ja tuudittaa kuin lasta. Tuntui ihan epätodelliselta. Nousin ylös, annoin miehelleni hyvänyönpusut ja painelin yöunille yhdeksältä illalla!! :D Aamulla heräsin tuttuun tapaan seitsemän ja kahdeksan välillä energisenä.

TRE-kokeilu sai minut miettimään lisäkoulutusta itselleni, josko vaikka tulevaisuudessa opiskelisin myös TRE-ohjaajaksi. Ja olen kokeillut TRE:tä myös kotona nyt parina päivänä. Suositus on, että joka toinen päivä 15 minuuttia, mutta pakko minun oli kokeilla heti lauantaina uudelleen tuota ja vielä tänäänkin. ;)


Lisää tietoa TRE:stä:
http://www.sielunliike.com/#!tre-stressinpurku/c9tj
http://traumaprevention.com/what-is-tre/
http://www.trefinland.fi/

Hyppy taaksepäin..

Otetaanpa pikku hyppy taaksepäin, aiheesta sisäilmasairaus. Aihe on arka ja mietinkin, mitä voin tästä kertoa. Kerron oman kokemukseni sisäilmasairaudesta; mitä olen kokenut, mitkä asiat ovat auttaneet jaksamaan, miltä on tuntunut, mitä ajatuksia on herännyt ja niin edelleen. Tämä on siis minun tarinani.

Olin huomannut jo aiempina vuosina, että saatan oireilla homeille tai muille sisäilman epäpuhtauksille, koska tietyt rakennukset saivat kehoni reagoimaan. Mutta en ollut ajatellut asiaa sen kummemmin. Jokunen vuosi sitten sain vakituisen työn mukavasta työyhteisöstä. Työ oli monipuolista, mielekästä ja työkaverit mitä parhaat mahdolliset. Nauru raikas usein. Tuona kyseisenä vuonna minulla alkoi olla paljon pikku flunssia, nenäverenvuotoja, lämpöilyä ja alilämpöä, sekä siitepölykaudella jouduin aloittamaan avaavan lääkkeen käytön. Myös kummallinen väsymys vaivasi, josta ajattelin vain olevani loman tarpeessa. Kuvioihin ilmestyivät myös ruoka-aineallergiat ja yliherkkyydet, joita minulla ei ole ollut sitten ala-asteen. Näin jälkiviisaana olen tajunnut oireilleeni pahasti homeille/sisäilman epäpuhtauksille jo ala-asteella.

Sitten tuli ensimmäinen kesälomani tuossa työssä. Ensimmäinen viikko meni nukkuessa, toipuessa. Ihmettelin, miten unta riittikin niin paljon. Olisin voinut nukkua vaikka kellon ympäri. Sitten sen huomasin pikku hiljaa. Ei oireita. Ja olin energinen. Loman jälkeen töihin paluu oli kuin isku vasten kasvoja. Oireet palasivat ja muutama uusi lisää. Harrastuksiakin alkoi tippua elämästäni pois, kun en enää jaksanut. Väsymys ja aivosumu olivat päivittäiset kaverini. Mm. pääkivut, silmäoireet, iho-oireet, yskä, nuha, kuumeilu ja vatsaoireet olivat tulleet harrastusten tilalle.

Vaikka tiedostin tietynlaisen tunkkaisen, homemaisen hajun työpaikallamme ja se seurasi myös kotiin vaatteissani (pyykkikone hyrskyttikin meillä usein). Halusin kieltää asian ja ajattelin, että jospa oireiluni on vain jonkin sortin stressiä. Mieheni sen kuitenkin eräänä päivänä totesi, taas haisteltuaan vaatteitani työpäivän jälkeen.. 'Se on kuule sinun työpaikkasi, joka sinut sairastuttaa. Jää sieltä pois, kyllä me pärjätään.'

Luonteeni ei kuitenkaan antanut periksi ja porskutin menemään, päivä kerrallaan. Käytin vain tiettyjä vaatteita töissä, tuuletin ja pesin niitä työpäivien jälkeen. Seurasin työvuorolistoja ja etsin pidempiä vapaita ja aloin asettaa vapaapäiville tavoitteita. 'Parin viikon päästä minulla on kolmen päivän vapaaputki, ensimmäisen päivän minä nukun/palaudun, toisen päivän hemmottelen itseäni (jos on voimia) ja kolmantena nautiskelen elämästä.' Suunnittelin siis kaikkea mukavaa elämääni, esimerkiksi luonnossa liikkumista, hierojalla käyntiä, leipomista, piirtämistä/maalaamista tai mieheni kanssa yhteistä aikaa, milloin mitäkin, kunhan se oli ravitsevaa ja kehoani puhdistavaa. Ja tietenkin omien voimien mukaan. Nämä tavoitteet auttoivat jaksamaan paremmin, psyykkisesti. Nämä tavoitteet auttoivat pitämään töissä hymyn huulilla, oireista huolimatta.

Kuitenkin oireita alkoi tulla lisää. Kuten nivel- ja lihaskivut ja henki meni päivittäin töissä ahtaalle. Sitten tuli kuiva ja kuuma kesä 2014 ja homeen/maakellarin haju löyhähti sieraimiini heti työpaikan pihalla. Tuo kesä opetti minut tunnistamaan mm. sädesienen hajun. Tuona kesänä ulkona liikkuessa homeet ja sädesieni tuoksahti monestakin rakennuksesta niistä ohi mennessä. Opin myös sen, ettei ole olemassa niin sanottua vanhan talon/mummolan ominaishajua, vaan se on kosteusvauriomikrobit ja pahimmillaan sädesieni, mitkä siellä jyllää. Huomasin oireilevani jo ihmisten vaatteista esimerkiksi kaupan kassajonossa. Kotona oli hyvä olla ja useamman lepopäivän jälkeen olo oli kutakuinkin normaali. Jostakin kumman syystä tuona kesänä viihdyin vapaapäivinä paljon kotosalla.. ;)

Kuvan tönö ei liity tapaukseen, vaan on eräältä luontoreissulta.. ;) 

Kesäloman jälkeen töihin paluu oli taas rankka. Kaikki oireet tulivat ryminällä takaisin ja lisänä myös sydämen rytmihäiriöt, muistikin pätki ja olin kuin zombie. Vietin tunteja työpäivien jälkeen peiton alla, pimeässä makuuhuoneessa, jäätävien pääkipujen kanssa. Kuukaudet kuluivat ja vuosikin vaihtui, aloin miettiä, mitä teen ja etsin tietoa homeista ja sisäilman epäpuhtauksista. Hengitysliiton sivuilta löysin pitkän listan oireista, itseni, eli sisäilmasairauden. Rohkaistuin ja sain aivan ihanan työterveyslääkärin. Uskalsin puhua asiasta myös työpaikalla. Keskustelut esimiehen kanssa tilanteesta eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään muuhun kuin vähättelyyn ja epämääräisiin ’ei täällä mitään ole’- ilmamittauksiin isännöitsijän työntekijän toimesta. Mieleeni on painunut etenkin tämä lause: 'ei täällä mikään home haise, ainoastaan märkä betoni'. Koin turhautumista ja olleeni pattitilanteessa: minun tuli joko hyväksyä tilanne ja jatkaa sairastelua tai irtisanoutua.

Aloin olla jonkin verran sairauslomilla, jolloin olo oli parempi. Seuraava kesälomani sattui sopivasti siitepölykaudelle ja ilokseni huomasin, että pärjäsin ilman avaavaa lääkettä. Koin valaistumisen. Tajusin, että minun tulisi jäädä pois töistä, mutta odotin jotain kummallista merkkiä 'ylemmältä taholta'... Ensimmäinen merkki taisi olla eräänä aamuna metsässä mieheni kanssa kulkiessamme, minä murehtien työpaikan tilannetta..kunnes huomasimme nuoren helmipöllön tuijottelevan meitä puun oksalta. Siellä se pöllö sitten tapitti silmillään, käänteli päätänsä ja minä räpsin kuvia, kiitin ja sain voimaa tuosta kokemuksesta.

 

Mutta heti seuraavana päivänä palasin töihin ja oireilin. Avaava lääke oli ystäväni. Onneksi en ollut enää ainut oireileva. Rakennuksessa käyneiltä alkoi tulla palautetta hajuista tai heidän oireilustaan kyseisissä tiloissa. Työpäivien jälkeen nielustani nousi harmaata mönjää, hengitys rohisi ja poskiontelot olivat erittäin kipeät. Minä aloin olla pitkillä sairauslomilla, koska oireet veivät voiton. Oli myös hetkiä, jolloin itkin epätoivoisena, miksi juuri minä, miksi en saa olla terve, miksi oireilen niin herkästi. Voin sanoa, että sisäilmasairauden ja alakulon yhdistelmä on veemäinen. Syksyllä voimani alkoivat olla lopuillaan, mutta sain pakattua itseni, makuupussini ja kamerani autoon ja lähdin Posiolle tuulettumaan. Hengittelemään raikasta ilmaa ja nauttimaan luonnosta. Se oli käänteentekevä reissu.

Jotenkin minulla oli sellainen olo, että tällä reissulla tapahtuu jotain merkillistä. Ja niinhän siinä kävi. Kohtasin ketun, tuon ihanan voimaeläimeni. :D Ja kamera räpsyi, kun ihmettelimme toisiamme parin metrin etäisyydeltä. Kettu kävi jopa nuuskimassa jalkojani, kun käänsin sille selän. Kun istahdin autoon tuon kohtaamisen jälkeen, Tuure Kilpeläinen lauloi radiosta '..sun täytyy luottaa, luottaa, luottaa, ett tää toimii..' Tuolloin se päätös vahvistui, ajatukset irtisanoutumisesta olivat olleet oikea vaihtoehto. Vaikka taloudellisesti päätös oli hyvin rankka, niin se on ollut elämäni paras päätös kohti terveempää elämää. Ja ensimmäinen asia, mitä irtisanomisen jälkeen tein: heitin kaikki haisevat töissä käyttämäni vaatteet hävitykseen.

Uskomattomalta kuin se kuulostaakin, niin tuon kettukohtaamisen ja irtisanoutumiseni jälkeen uusia ovia avautui edessäni kuin sieniä sateella. Yhtäkkiä sain pari valokuvauskeikkaa, joista en ollut edes ehtinyt haaveilla. Sitten tuli ihan puskista soitto, että hyvinvointivalmentajan opinnoissa on yksi paikka vapautunut, haluaisinko lähteä opiskelemaan. No, tottahan minä lähdin. Samoin kuin opiskelemaan kokemustoimijaksikin. Ja olen tehnyt paljon sellaista, mitä en työpaikan takia jaksanut. Olen reissannut, piirtänyt ja maalannut, kokeillut paljon uutta kuten kukkakimpun sidontaa. Nauttinut. Ottanut elämältä vastaan, mitä sillä on annettavanaan, luottanut elämään.

Edelleen saan pahoja oireita joistakin rakennuksista ja myös ihmisten vaatteista, jonka jälkeen olen pari päivää kipeänä. Sädesienialtistuksen jälkeen toipuminen kestää pidempään. Kuitenkin päivittäisen altistumisen jääminen pois on parantanut elämänlaatuani huomattavasti. Kyllä, oireilen edelleen herkästi, lääkkeet kulkevat aina varalta matkassa ja tämä herkkyys rajoittaa tietyllä tavalla. Joudun esimerkiksi miettimään missä pystyn käymään tai ketä voin kutsua kylään ja mistä ostan vaatteeni. Olen oppinut hyväksymään sen, että oireiden tullessa päälle, on poistuttava rakennuksesta ja otettava 'iisimmin' jonkin aikaa. Mutta en ole lakannut elämästä, vaan nautin jokaisesta päivästä. Liikun luonnossa, valokuvaan, opiskelen ja rakastan elämää.

Olen hirvittävän kiitollinen sille työterveyshuollon lääkärilleni, jolla oli jo ennestään kokemusta sisäilmasairaudesta ja homeiden vaikutuksista. Olen myös kiitollinen miehelleni ja läheisilleni, jotka ovat jaksaneet tukea ja tsempata. Olen kiitollinen myös itselleni, että uskalsin tehdä päätöksen ja lähteä. Ja kiitollinen sille ketturepolaiselle, jonka kohtaaminen on tuonut uusia juttuja elämääni hyökyaallon lailla.

Elämästä voi nauttia, sairaudesta huolimatta.