Hyvinvointivalmentaja tässä, päivää.

 

Ajattelin kirjoittaa teille hieman hyvinvointivalmennuksesta heti, kun valmistun. Olin jo valmiiksi miettinyt, mitä kirjoittaisin, mutta kuinkas sitten kävikään...

 

Valmistuin siis viime sunnuntaina Jedusta Elä ja valmenna hyvää elämää - Hyvinvointivalmentajaksi. Opinnot olivat kyllä melkoinen matka omaan sisimpään ja tuo matka jatkuu läpi elämän. Sain uusia työkaluja elämään ja oli myös mahtava huomata muutoksia muissa. Heissä, joita sain valmentaa harjoittelun merkeissä. Kiitos, te hienot ja mahtavat ihmiset. <3 Toivottavasti saan valmentaa tulevaisuudessa vielä paljon.

Yksi jakso elämässä päättyi nyt, mutta paljon ovia ja mahdollisuuksia on edessä. Tästä innoissani lähdin Kalajoelta ajelemaan kotia kohti, kamera vänkärinpaikalla kaverina. Tein muutaman koukkauksen joen rantaan kuvailemaan ja teille tuntemattomille, siinä toivossa, että jotakin kuvattavaa löytyisi. Päämääränä oli kääntyä teille, jotka tuntuivat kutsuvilta. Näin hienoja uusia paikkoja, öttiäisiä ja pikkulintuja, tuulimyllyjä, milloin mitäkin. Sain upeita 'siinä oli lintu'-kuvia. ;) Aurinko porotti, lämpömittari näytti yli 22 astetta ja alkoi olla melko kuumottava fiilis tummissa farkuissa.. Ilmastointi oli kyllä päällä, mutta tiedättehän sen fiiliksen, kun istut sisällä koko päivän hiostavissa farkuissa...

 

Ajelin kapeaa metsätietä, linnut sirkuttivat ja hiki valui.. Tiesin, että minulla olisi ihanat ja mukavat shortsit takapenkillä olevassa laukussa. Metsäteitä ajellessa tunnin verran, ketään ei ollut tullut vastaan, ei ristinsielua. Ajattelin, että tuskin sitten tulee nytkään. (kuuluisat viimeiset sanat) Pistin auton parkkiin keskelle tietä, vedin penkkiä taaksepäin ja aloin kuorimaan nihkeitä farkkuja jalasta. Voi mikä ihana vilvoittava tunne!

Kun aloin tonkimaan takapenkiltä shortseja, mitä näinkään? Auto tulossa takaa, vielä ihan tovin matkan päässä, mutta tulee kuitenkin.. Tie on niin kapoinen, ettei siinä mahdu ohittamaan. Paniikki. Hengittelin muutaman kerran syvään ja kävin mielessäni kaikki vaihtoehdot läpi. Ei muuta kuin ajamaan, alkkarit jalassa. Tuo auto ajoi huomattavasti nopeampaa kuin minä ja mitä lähemmäs se tuli, tajusin, että se oli vartijan auto. Mielessä jo kävi, että onko jossain ollut turvakamera ja tallentanut koko tilanteen, ja saanut tämän vartijan liikenteeseen. Toivoin, että leveämpi kohta tiessä tulee pian...ja ettei tuo vartija tule kysymään, millä asioilla täällä liikutaan.

Taustapeiliä vilkuillessa vartijan auto lähestyi koko ajan omaani. Vihdoin tuli myös kohta, johon sain autoni sivuun niin, että tämä toinen pääsee ohi. Pistin vilkun päälle ja pokkana aloin muka säätämään kamerasta asetuksia. Ihan niin kuin olisin nähnyt jotain kuvattavaa metsässä. Hikikarpalot otsalla toivoin, ettei tuo vartija pysähdy, nouse autosta ja löydä puolialastonta emäntää kameran kera. Ei onneksi pysähtynyt. Ajoi hitaasti lipuen ohi, iloisesti vilkuttaen! Hymyilin takaisin ja huokasin helpotuksesta. Odottelin, että auto katoaa näkyvistä ja vaihdoin shortsit jalkaan. Matka jatkui ja nauratti. Tekevälle sattuu, vai miten se meni? ;)

Opintojen myötä tulleet viisauden norsu ja pöllöt vielä tähän loppuun.. ;)